Folkhälsanin perinnöllisyysklinikka

Marjatta Sipponen

Carina Wahlgren-Pettersson

Kristiina Avela

Kristiina: Olemme haastattelemassa Väestöliiton ensimmäistä ja pitkäaikaista perinnöllisyyshoitajaa Marjatta Sipposta, joka on tätä nykyä jo eläkkeellä.

Tässä aluksi ajattelimme kysyä Marjatalta henkilöhistoriasta, milloin ja missä olet syntynyt?

Marjatta: Syyskuun 4. päivä vuonna 1948 ja Vihdissä kävin syntymässä.

Kristiina: Minkälaiseen perheeseen synnyit? Oliko sinulla sisaruksia, ja mitä vanhempasi tekivät?

Marjatta: Olen perheen esikoinen. Äiti oli silloin jo täyttänyt 21 vuotta ja isä oli 9 vuotta vanhempi, ja isä kovasti toivoi lapsia. Äiti oli ehkä siinä mielessä vielä olisi halunnut olla ”pikkurouva” hetken aikaa. Mutta sitten kun naimisiin mentiin, -47 niin lapsihan sai tulla. Pikkuveli syntyi sitten 2½ vuoden päästä.

Kristiina: Ja minkälaiset ammatit sinun vanhemmillasi oli?

Marjatta: Äiti oli kampaaja ja isä autonkuljettaja.

Veli oli vuoden vanha, kun muutettiin Nastolaan, elikä Lahden lähelle, ja siellä asuttiin 7 vuotta. Vuonna -58 tultiin Espooseen.

Kristiina: Ja oletko enimmät koulusi käynyt sitten Espoossa?

Marjatta: Kyllä. Aloitin kansakoulun Uudessakylässä Nastolassa, ja olin 10-vuotias kun muutettiin Espooseen vuonna 1958.

Kristiina: Ja mitä tapahtui sitten kansakoulun jälkeen?

Marjatta: Olin sitä mieltä Nastolan opintojen jälkeen, että minusta ei ole oppikouluun pyrkijäksi, koska siellä oli niin kehno opetuksen taso. Lintuvaaran koulussa tuolla Espoossa opettaja otti minut puhutteluun keväällä ja kysyi, että kai Marjatta pyrkii oppikouluun. Minä olin ihan epäröivä edelleen, mutta opettaja sanoi, että kyllä sinun kannattaa pyrkiä. Ja silloin pyrittiin yksityiseen oppikouluun, joka oli Leppävaarassa ja oli suuri yllätys, että Marjatta Heino pääsi opiskelemaan. Sain 69 pistettä.

Kristiina: Sinä muistat vielä!

Marjatta: Kyllä, en yhtään muista mille tasolle se asettui, mutta mielestäni pärjäsin.

Kristiina: Ja mitäs sitten oppikoulun jälkeen?

Marjatta: Olin vakuuttunut siitä, että minusta tulee psykologi. Ihan ensin kotitalousopettaja, mutta sitten kun olisi pitänyt mennä ilmoittautumaan yliopistoon, minä makasin isän mökkilaiturilla Lohjanjärvellä ja se hakuprosessi meni sivu suun. Mutta sitten pyrin lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon. En ollut lukenut biologiaa. Luin pääsykoekirjan huonosti enkä tullut valituksi.

Ja sitten olin hakeutunut lääkintävoimistelijakouluun Sairaanhoito-opistoon, mutta kun en ollut mitenkään kovin urheilullinen enkä liikunnallinen, eikä numerot olleet todistuksessa kymppejä enhän sinne päässyt.

Sitten tuli kesä, ja syksy, ja opiskelupaikkaa olin vailla. Äiti sanoi sitten joskus syksyllä, että sairaanhoito-opistoon haetaan nyt opiskelijoita. Kurssi alkaisi tammikuussa. Minä sanoin, että ei minusta ole sairaanhoitajaksi. No äiti vain kannusti laittamaan hakemukset sisään ja pääsin pääsykokeisiin Helsingin molempiin kouluihin.

Ja sitten piti valita kumpaan kouluun menee pääsykokeisiin. Ne olivat samaan aikaan. Valitsin Helsingin kaupungin koulun, ja tulin valituksi. Eka kerralla! Se oli aika kummallista. Ja nyt sitten jälkeenpäin äiti on sanonut, että hänen ammattihaaveensa oli kätilö. Hän asui Keski-Suomessa ja oli suurperheen esikoinen. Perheellä ei ollut mahdollisuuksia auttaa asiassa taloudellisesti eikä käytännössä. Äiti opiskeli sitten oppisopimuskoulutuksella kampaajaksi.

Kristiina: Ehkä hänen oma toiveensa vaikutti siihen ehdotukseen sitten.

Marjatta : Kyllä. Hän ei kertonut aiemmin. Minä valmistuin sairaanhoitajaksi -71 keväällä, ja puolen vuoden päästä siitä olin sitä mieltä, että en halua jatkaa sairaanhoitajana. Olin Naistenklinikan syöpäosastolla töissä. Paikka oli ihana, mutta ei siellä mitään sairaanhoitajan omaa työtä voinut tehdä, mihin oli valmistautunut. Olin ajatellut, että sairaanhoitajana kuuntelen, jaksan ja ymmärrän. Päivä meni lääkärien määräyksiä toteuttaen ja kiireellä. Eikä silloin hoitotyötä ollut, että olisi voinut jotenkin olla omahoitaja, tai jotenkin eri tavalla potilaita varten.

Sitten sain keskustella Naistenklinikan sosiaalihoitajan kanssa, että mitäs se olisi jos hakeutuisin sinne. Hän oli minua katsellut ja sanoi: kannattaa sinne hakea. Menin pyrkimään, ja pääsin opiskelemaan!… Jälkikäteen voisi ajatella, että sitä olisi sitten niin kuin melkein psykologi.

Kristiina: Niin, kyllä, kyllä.

Marjatta: Ja sitten se, että siinä on se oma tontti minkä hoitaa yhteistyössä muiden kanssa ja itse määrittelee työnkuvan ja sen kuinka paljon mihinkin panostaa. Se oli semmoinen niin kuin unelma, kun Reijo Norio soitti, ja rupesin sitä hahmottelemaan, että tossa voisi olla jotain.

Kristiina: Eli mihin tilanteeseen Reijo soitti sitten?

Marjatta: No makasin kotona iskias-vaivaisena. Olin Aurorassa sosiaalihoitajana, ja olin hakenut Jorvin lastenosastolle sossuksi, johon minut oli valittu. Mutta ylilääkärin varmennusvahvistus puuttui vielä. Ja Reijo Norio todella soitti minulle kotiin ja esitti itsensä, ja miksi hän soittaa. Kuuntelin silmät pyöreänä, että ihan totta! Väestöliiton perinnöllisyysklinikka oli toiminut vuodesta 1971 ilman hoitajia. Sinne oli nyt saatu RAY:n päätös, jonka mukaan saivat luvan palkata sosiaalihoitajan: siis pääsisi luomaan toimenkuvan itse, ja aloittamaan ihan nollasta. Olin kiinnostunut toimesta järjestössä. Kuitenkin mietin,onko minusta uuden aloittamiseen. Minulla oli kuitenkin työkokemusta sairaalatyöstä ja siitä arvelin olevan hyötyä uudessa työssä.

No sitten soitin Reijolle, että olisin nyt tulossa sinne teillepäin, ja Jorvista tuli ylilääkärin vahvistus. Minun piti sitten perua tietysti se ”kauppa” jorvilaisten kanssa. Loppujen lopuksi soitin Reijolle ja sanoin, että olisin tulossa Väestöliittoon, jos hänelle sopii. Reijo ehdotti, että nukutaanko vielä yksi yö ja päätetään sitten. Ja niin seuraavana päivänä minut oli palkattu työhön perinnöllisyysklinikkaan 1.9.1984.

Kristiina: Mistä Reijo tiesi kysyä juuri sinua.

Marjatta: Reijo oli perustamassa TYKS:aan genetiikan yksikköä silloin 83-84, ja yöpyi siellä kuntoutusohjaaja Päivikki Tommisen työhuoneessa, kun sieltä ei muuta yöpaikkaa hänelle löytynyt. Ja Reijo kertoi, että nyt Ray on antanut rahaa palkata sosiaalihoitaja, ja mistäs hän semmoisen löytäisi. Päivikki oli ollut työnohjaajani Jorvissa. Hän kertoi Reijolle työtilanteeni ja kehotti Reijoa, että otapa yhteyttä joko Jorviin tai Auroraan. Ja sitä kautta Reijo sai kuulla minusta ja rupesi kyselemään. Ja niin se sitten kävi, että me löydettiin toisemme Reijon kanssa.

Kristiina: Muistatko sitä päivämäärää jolloin aloitit?

Marjatta: 1.9.1984. Ja sitten kun oli tehty ”kaupat”, niin Reijo sanoi, että tämä on tällä selvä. ”Hyvä on! Okei!. Aloitetaan 1.9.” Ja se tapahtui siis toukokuussa tämä kaikki. Rekrytointi oli järjestössä keveämpi tapahtuma kuin esim. kuntien tai muiden virallisten tahojen kanssa. Kävin kerran Väestöliitossa Reijon luona ja paperiasiat hoidettiin puhelimitse. Väestöliiton hallitus hyväksyi minun palkkaamiseni Reijon esityksestä.

Carina: Mutta ei haastatellut sinua?

Marjatta: Olinhan minä siellä kertaalleen.

Carina: Että se ei ollut pelkkä puhelinsoitto?

Marjatta: Ei, kävin yhden kerran, ja juteltiin tosi pitkään.

Kristiina: Oliko Väestöliiton perinnöllisyysklinikalla ketään muuta työntekijää silloin kuin Reijo ja sinä?

Marjatta: Olihan Liisa -73 aloittanut. Sitten siellä oli Mirja.

Kristiina: Eli sihteerinä Liisa.

Marjatta: Liisa Savolainen. Ja lääkäreitä oli neljä. Jos nyt oikein muistan, niin silloin oli Mirja ja Riitta ja olisiko ollut Annukka. Maaritista en ole ihan varma. Ja Helena saattoi olla jossakin, että nämä nimet mulla siinä pyörii. Mutta ei ole yhtään sellaista valokuvaa esimerkiksi siltä ajalta. Mutta muistan kyllä niitä meidän lounaskäyntejä. Niin sieltä kyllä ihan oikeasti muistan Maaritin ja Riitan, ehkä Annukankin – ja Reijon.

Kristiina: Ja klinikka oli silloin siellä Kalevankadulla?

Marjatta : Kyllä, ja se oli Väestöliiton Perinnöllisyysosasto.

Kristiina: No minkälaista työtä rupesit siellä tekemään, ja miten toimit siellä?

Marjatta: Ensimmäiset kaksi kuukautta perehdyin asiaan, niin kuin Reijo oli siinä yhdessä suunnitelmassaan ajatellut. Luin kaikenlaisia kirjoja ja kävin tutustumassa monenlaisiin poliklinikoihin ja järjestöihin laajalti. Sain osallistua myös lääketieteen opiskelijoiden kanssa kliinisen genetiikan kurssiin Helsingin yliopistolla. Sen jälkeen kysyin Reijolta, joko voisin ryhtyä asiakastyöhön. Aika alkoi tulla pitkäksi. Reijo meni käytävälle ja huusi:”Nyt suuri rähinä päälle!” Tämä tarkoitti, että olin tullut siihen vaiheeseen, jolloin pitäisi antaa jo ”työnäytteitä”.

Kun sain ensimmäisen potilasperheen huoneeseeni, oli lääkäri kertonut minulle neuvonnan lyhyesti. Perheen ainoalta lapselta puuttui osa toista käsivartta. Aurorassa ja Jorvissa olin ollut samanlaisessa tilanteessa, mutta nyt pääsin pohtimaan perheen kanssa asian muita ulottuvuuksia. Periytyvyys ei ollut ongelma , mutta että sitten kun ruvettiin miettimään mitä se tarkoittaa sen tytön kannalta ja perheen kannalta, kun hän lähtee kouluun. Perhe oli Hämeestä kotoisin, ja sitten naurattaa itseäni vieläkin se tilanne. Miten selvittää, miten asia hoidettaisiin käytännössa? Perhe kiinnostui sähköproteesista. Sain kuulla ketkä Suomessa voisivat auttaa perhettä. Niin minä soitin Soini Ryöpylle lastenklinikalle. … Otin ohjakset käsiin. Tosi kohteliaasti tämä lastenkirurgian ”guru” kertoi erilaisia vaihtoehtoja. Nyt en muista kuka teki Ortoniin sitten lopulta sen lähetteen, että se asia saatiin eteenpäin. Ja kun jälkikäteen kerroin lääkäreille mitä olen ”touhunnut” perheen kanssa, Riitta sanoi mulle, että ”niin hirveästi panostit siihen. Sinähän hukut töihin”. Ja toisaalta kaikki olivat tosi iloisia, että pystyivät mun ovestani niin kuin laittamaan sisään ”jälkihoitoon” ne perheet. Toisaalta sitten ne ajattelivat, että jos uppoudun ja miten syvällisesti paneudun niihin ja että uuvun. Joka piti sitten paikkansa. Ennen kuin Ulla tuli.

Kristiina: Missä vaiheessa Ulla tuli sitten?

Marjatta: -93.

Kristiina: Eli yhdeksän vuotta olit yksin siinä perinnöllisyyshoitajana.

Marjatta: Kyllä. Yksin vastasin. Olimme sopineet lääkäreiden kanssa ,että alkuvaiheessa kaikki neuvonta-asiakkaat tulevat minulle käymään, jotta saan tuntumaa siihen,millaisia asiakkaita klinikalla käy. Lisäksi luennoin paljon vierailijoille Väestöliitosta ja myös tällöin piti kertoa perinnöllisyysklinikasta. Tein monenlaista kirjoittelua: artikkeleita,suunnitelmia hoitajan työn kehittämiseksi, oman toimenkuvan suunnittelua työnohjaajani sos.työntekijä Kaija Piiraisen (HYKS Lasten klinikan perinnöllisyyspkl) kanssa.

Jonkin verran oli myös tutkimustyötä niin kuin tutkimushoitajana. Silloin tuntui, että nyt tulee raja vastaan.

Kristiina: Ja eikö niin, että sä olit mukana myös perustamassa monia potilasyhdistyksiä?

Marjatta: Kolme niitä oli.

Kristiina: Mitkä yhdistykset ne oli?

Marjatta : Ensin NF (neurofibromatoosi) vuonna 1992, Amyloidoosi eli Meretojan tauti ja Huntington samana vuonna 1997. Nyt on vuosijuhlia tänä kesänä ja syksyllä. Ja neurofibromatoosiyhdistyksessä olin ihan noviisi, niin kuin siinä kaikessa. Me Markku Sainion ( HYKS,neurologian klinikka) kanssa oltiin yhdessä sitä perustamassa, ja minä jäin hallitukseen. Ja nehän ei tahtoneet päästää irti… Mutta sitten kun syntyivät seuraavat, yritin heti sanoa, että tämä on teidän juttu. Minun roolini on jatkossa korkeintaan neuvonantajaksi.

Carina: Lähtikö nää sun aloitteesta, nää kolme?

Marjatta: Ne lähti potilaiden aloitteista, perheiden aloitteista. Ne kyselivät, että löytyykö muita samaa sairastavia? Minulla oli pieni vihkonen vertaistyötä varten valmiina ja voin saattaa perheitä yhteen. Entäs yhdistys? Sanoin etten yksin sitä voi perustaa, että tarvitsen siihen sen verran väkeä, että ainakin hallitus saadaan kasaan. Ja siinä meni sitten aina aikaa, ennen kuin löytyi niin paljon innokkaita. Mutta en estellyt, jos pyydettiin apua, järjestämään sitä asiaa eteenpäin.

Ja Väestöliitossahan ne on kaikki tapahtuneet ja konkreettisesti on perustamisasiakirjat siellä tehty ja monistettu ja kirjeitä kirjoitettu. Liisa on lähettänyt kirjeitä ja auttanut.

Tällainen toiminta antoi kyllä ihan uuden sysäyksen siihen työhön. Pääsi sisältä kurkistamaan siihen potilasmäärään ja siihen mitä ihan oikeasti he miettivät, ja miten he kokevat nämä omat sairausasiat.

Kristiina: Ja sitten tosiaan tämä vertaistukitoiminta ja ystäväperheiden löytäminen on ollut sellaista keskeistä toimintaa, joka on alkanut Väestöliiton perinnöllisyysklinikassa, nimenomaan sinun toimesta.

Marjatta: Kyllä. Ja se lähti hyvin pian liikkeelle. Moni perhe kyseli onko meillä muita perheitä tiedossa. Lääkärit muistelivat löytyykö omista papereistaan vuosien varrelta toiveita yhteydenpitoon. Monen kohdalla löytyi halukkuutta ja papereissa luki ”Mielellään tapaisi muita samanlaisia”.

Ja siitä se lähti sitten. Pieneen vihkoon ruvettiin keräämään niitä, jotka ovat antaneet tietonsa ja ruvettiin sillä tavalla sitten saattamaan niitä perheitä yhteen. Se oli tosi mielekästä työtä, kun ajattelee miten harvinaisia tauteja oli.

Kristiina: Niin, lukuisat perheet löysivät toisensa.

Marjatta: No kyllä voi näin sanoa. Uuden työn aloittaminen tapahtui vähitellen ja jokainen kontakti vei hoitajaa eteenpäin.

Tässä aloitusvaiheessa löytyi oman klinikan lääkärin tekemä laaja tutkimus. Siinä pyrittiin kyselylomakkeen avulla keräämään mahdollisimman tarkkaan kaikilta klinikalla käyneiltä kokemuksia perinnöllisysneuvonnasta jälkikäteen. Asiakkailta saatiin todella toteuttamiskelpoisia uudistuksia. Lomakkeessa kysyttiin miten he olivat kokeneet neuvonnan. Mitä olivat saaneet, ja oliko käynti vastannut odotuksia? Lisäksi oli kohta ”avoimia kysymyksiä ja parannusehdotuksia”, joita oli paljon. Näistä vastauksista tai ehdotuksista moni oli toteuttamiskelpoinen varsinkin hoitajan työn kannalta.

Kristiina: Mitkä oli niitä keskeisiä asioita jotka nousi siitä seurantatutkimuksesta ihan konkreettisesti työhön?

Marjatta: Erityisesti se, että pitää perehtyä perheiden asiaan etukäteen. Sen lisäksi että lääkäri todennäköisesti oli paneutunut asiaan, tutustuminen perheen tilanteeseen katsottiin erityisen tärkeäksi. Perheen tarpeet muodostavat perustan sille, millaiseksi neuvonta muotoutuu ja mitä yksilökohtaisesti liittyy tähän käyntiin.

Etukäteen toivottiin tietoa, mitkä olisivat perheen kysymykset , millainen perhetilanne, mitä odottavat neuvonnalta, pelottaako?

Ja sitten se, että lisää käyntejä. Mahdollisesti toinen käynti, ja kenties ilman lapsia. Vanhempien toiveena oli, että perheen vaikeaa tai hankalaa uutta tilannetta voitaisiin selvittää vain aikuisten kesken.

Se edellytti sitten klinikalla järjestelyjä. Vanhemmille oli tärkeä kuulla, että lapsia varten on luotettava aikuinen, jonka tehtävä ei sinänsä liity neuvontaan.

Sitten se KELA:n matkakorvausasia oli monia askarruttanut, että kun päätökset oli sitä sun tätä. Ei ollut mitään yhtenäisyyttä siinä asiassa KELA:lla meidän klinikan suhteen. Sairaaloissa ne sai KELA-korvaukset sairaalakäynneistä, mutta se meidän tilanne oli vähän toisenlainen.

Kristiina: Joo, kyllä.

Carina: Oliko niin, että ennen tätä kyselyä sinulla ei ollut perheisiin yhteyksiä ennen kuin tulivat sinne?

Marjatta: Ei ollut. Liisa hoiti ajanvarauksen. Liisa laittoi kirjeen ja soittopyynnön, että nyt lääkäri olisi valmis ottamaan teidät vastaan. Liisa otti ensipuhelut ja sitten sen jälkeen kun esitietolomake oli tullut ja lääkäri oli tilannut kaikki tarvittavat paperit, niin oli nippu sitten niitä valmiita potilaspapereita, ja siihen perheeseen ei oltu yhtään yhteyttä missään vaiheessa, muuta kuin se Liisan ensikontakti. Elleivät ne itse soittaneet ja kysyneet.

Että sitten tässähän tuli se tilanne vastaan sitten, että Annukka otti tämmöisen nivaskan papereita, yhden potilaan paperit. Luki ne läpi, opiskeli kaiken maailman artikkelit ja kirjat ja jo konsultoikin jotakuta. Ja sitten kun Liisa teki ajanvarausyhteydenoton, niin perhe sanoi, että ”mitä te ootte siellä puuhannu? Että ei meillä ole mielenkiintoa tulla teille”.

Jolloin minä aloin tekemään ne ajanvaraussoitot. Ja jonosoiton. Kun ne meni jonoon, niin siinä vaiheessa rupesin ottamaan perheisiin yhteyttä, joka oli sitten jo vähän enemmän kuin se Liisan soitto. Mutta sitten se minkä Reijo piti ihan ensimmäisenä tärkeänä työnä hoitajalle, että hoitaja ottaisi nyt ensikontaktit. Niin sen minä sain viimeiseksi.

Liisa piti kiinni siitä. Minä otin asian esiin hänen kanssaan aina silloin tällöin ja koin,että häneltä vien jotain tärkeää. Viimein hän suostui siihen, että pääsen vastaamaan lähetteisiin ja myös ensipuhelut tulevat hoitajalle.

Kristiina: Mutta sitten tavallaan tällainen vastaanoton jälkeinen kohtaaminen oli alusta asti siinä työnkuvassa?

Marjatta: Joo, ihan. Oli, oli.

Kristiina: Tämän ensimmäisen potilaan jälkeen oli sitten näitä.

Marjatta: Niin. Että sitähän ei voinut tietää sitten, kaipaako ne hoitajaa vai ei. Mutta sen nyt näki melkein pian sitten kun he tuli ovesta sisään, onko meillä jotain yhteistä puhuttavaa. Ja siinähän meikäläinenkin oppi arvioimaan, kun pääsi tekemisiin niiden perheiden kanssa enemmän etukäteen.

Carina: Miten se muuttui, se sun työs? Kun oli nämä kaksi eri vaihetta ja miten sen perheen tilanne siinä muuttui, kun tätä käytäntöä sitten muutettiin?

Marjatta: No tavallaan se omahoitajasysteemi, mikä luotiin siinä, ja se antoi perheelle mahdollisuuden olla aktiivisesti itsekin yhteydessä. Se suhde syveni ihan todella kunnolla. Ja lääkärille pystyi pitkin matkaa viemään niitä ajatuksia paremmin. Perheen ajatukset olivat paljolti jäsentämättömiä kun tietoa ei vielä ollut. Joskus jonotusaikana tuli pelko,että ollaan jo raskaana. Hoitaja pystyi ottamaan tilanteen niin,että lääkäri saattoi varata perheelle käyntiajan hieman aiemmin kuin muuten olisi ollut .

Ja sillä tavalla tuntui , että siitä tuli räätälintyönä sille perheelle tehtyä työtä.

Ja jälkisoittoja tehtiin myös aika pian. Siinä oli paljon sellaista uutta syventävää tietoa, mitä pystyi keskustelemaan, kun oli nähnyt ne kertaalleen ja ollut kontaktissa etukäteen. En osaa edes kuvata, miten paljon syveni se uuden työotteen merkitys sille perheelle.

Ja jälkisoitot sinänsä, kun niitä ruvettiin tekemään aika nopsaan, näytti siltä, että perheet uskaltavat olla yhteydessä jälkikäteen helpommin, kun oli tehty oikein hieno jälkisoitto kaikkien kannalta. Ja siinä vaiheessa niillä oli jo yhteenvetolausunto kotona.

Carina: Saattoivat siitä kysellä ja…?

Marjatta: Nimenomaan. Ja sen käytöstä ja kyllä, kyllä.

Että on siinä ollut aikamoisia mutkia kyllä. Mutta että voisin omaksi iloksi, ja teidän iloksi sanoa sen, että onneksi olen tällainen hitaasti lämpenevä tyyppi.

Kristiina: Kuinka niin?

Marjatta: Hoitajan toimenkuvan laajeneminen vaati paljon pohtimista ja monenlaisia keskusteluja. Tapana oli,että jossain vaiheessa sitten päätettiin kokeilla jotain uutta.

Sitten yksi kaunis päivä sovittiin, että kokeillaan. Se oli ilon päivä. Kokeilu meni yleensä ihan OK, koska sitä oli valmisteltu niin pitkään. Olenkin nyt jälkikäteen pohtinut, miksi tällaista epäilyä esiintyi. Ilmassa oli epävarmuutta siitä, olisiko tämä uusi ehdotettu toiminta perheille eduksi ja olisiko se käyttäökelpoinen.

Mutta sitten toisaalta sellaisissa uusissa asioissa, niin esimerkiksi jotain luentojen pitämistä, siinä klinikka oli uskomattoman tukeva ja rohkaiseva. Kun itse olen ollut niin arka esiintymään ja puhumaan kouluaikaan, olin alkuun vastahankaan tässä asiassa. Alku olikin hankalaa, mutta tuki tuli lääkäreiltä: Kun tuli klinikkaan vierailijoita, he olivat sitä mieltä, että pystyisin kertomaan klinikan toiminnasta ja omasta osuudestani siinä. Minua kauhistutti.

Mutta kyllähän sitten kun tiesi mistä puhuu, oli se joku kokemus puoli vuotta tai vuoden, niin ei se sitten niin kauheata ollutkaan. Mutta työtoverit malttoivat odottaa, että olen valmis tähän uuteen rooliini, joka oli aivan mahtavaa. Annan suuret kiitokset sille henkilökunnalle. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että olisi vain ilmoitettu vieraille ja minulle, että nyt uusi sosiaalihoitajamme tulee puhumaan teille.

Kyllä täytyi itsellekin tulla se tunne, että on jotain sanottavaa tietysti, ja osaa sen mitä sanoo. Tietää sen mitä se tarkoittaa.

Kristiina: Miten muuten sitten näissä muissa yliopistokaupungeissa sitten kun perustettiin perinnöllisyysklinikoita ja siellä oli sitten myös perinnöllisyyshoitajia.

Marjatta: Kyllä.

Kristiina: Niin minkälaista se yhteistyö on ollut heidän kanssaan, ja koska se on alkanut?

Marjatta: No, Liisa Ukkolan kanssa se alkoi varmaan ihan syksyllä, vuonna -84, kun kuulin, että Oulussa on hoitaja. Alkuun soiteltiin, ja tavallaan toisiamme tuettiin ja inspiroiduttiin erilaisista asioista ja muita hoitajiahan ei silloin sitten vielä ollutkaan. Mutta pian niitä rupesi ilmaantumaan.

Kovin paljon ei suoraan ollut kontaktia. Mahdollisesti he olivat yhteydessä Liisa Ukkolaan siksi, että sairaalassa kaikki perinnöllisyysklinikan hoitajat olivat sairaanhoitajia. Mutta aika pian me Liisan kanssa päätettiin, että eiköhän me saada hoitajakokoukset aikaiseksi. 2-3 vuoden kuluttua meillä oli jonkun tyyppisiä hoitajien kokouksia. Ne pidettiin vuorotellen eri paikoissa. Hoitajien lukumäärä kasvoi nopeasti ja kun joka yliopistosairaalassa ja Folkhälsanissa oli 1 tai enemmän hoitajia, saimme kuulla hyvät vuosittaiset tilannekatsaukset ja klinikan toimintatavat uusilta toimijoilta.

Minulla ei ollut näihin sairaanhoitajiin minkäänlaista tutor-asemaa tai ohjausmahdollisuutta. Pidin lähes vuosittain jonkinlaisen esityksen ajankohtaisista yhteisesti koetuista asioista.

Minun osuuteni perinnöllisyyshoitajien ohjaamiseen tapahtui perinnöllisyyshoitajien täydennyskoulutuksen yhteydessä. Siinä mukana olleet saivat ohjausta käytännön asiakastyöhön viikon aikana, jolloin he seurasivat Väestöliiton perinnöllisyysklinikan työtä.

Carina: Siinä vierähti vuosi ennen kuin se…?

Marjatta: Mitäs vuotta silloin elettiinkään…

Kristiina: Oliko se tää 2007-2008.

Marjatta: Kyllä, se oli se.

Kristiina: No sitten on tämä ulkomainen yhteistyö. Sitäkin on ollut?

Marjatta: No vähän. Maaritin ja Mirjan kanssa otettiin yhteyttä ulkomaisiin potilasyhdistyksiin. Aloimme suunnitella potilasoppaiden tekemistä ja ulkomainen esimerkki helpotti omien aloittamista. Ja oma kokemus taudista tietenkin oli, mutta haluttiin nähdä minkä tyyppisiä on ne potilasoppaat, ja millä tavalla ne kirjoitetaan ja kootaan.

Minäkin otin yhteyttä muistaakseni Prader-Willi-yhdistykseen USA:han. Sieltä tuli materiaalia ja vähän siitä sitten otettiin oppia. Sitten oli neurofibromatoosi aika pian Maaritin kanssa tekeillä ja tehtiin ensimmäinen NF-opas ja siitä se lähti sillä tavalla.

Ja sitten nämä eurooppalaiset perinnöllisyyshoitajat ja psykologit oli sitten perustamassa sitä Genetic Counseling – sitä kokousta. Reijolle oli tullut kirje silloin 84-85, että onko meidän klinikassa sosiaalityöntekijää tai psykologeja, ja Reijo on vastannut niille, että otitte yhteyttä ”on the hot moment. Meillä on juuri aloittamassa, että hän varmaan mielellään osallistuu sitten, kun te kutsutte”.

Siinä meni yli 4 vuotta,ennen kuin kutsu tuli Hollantiin. Sikäläinen perinnöllisyysneuvonnassa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden ja psykologien yhdistys kutsui kaikkien eurooppalaisten samaa työtä tekevät ensimmäiseen kansainväliseen kokoukseen. Se toteutettiin Hollannissa ja jäi mieleenpainuvaksi.

Sykähdyttäviä hetkiä koin silloin,kun hollantilainen sosiaalityöntekijä Ewold Sikkens meni kertomaan miten hän on työnsä ajatellut. Koko esitys ravisteli tunteitani: Ewold puhui minun suullani. Olisin itsekin voinut tulla esiin omalla työkuvalla, mutta en itse ollut vielä niin valmis puhumaan suurelle yleisölle vieraalla kielellä.

Nuo kaksi täyttä työpäivää osaavien ja innostuneiden kollegojen seurassa antoivat varmuutta siitä, miten työhön kannattaa suhtautua ja millaisia kehittämisen alueita alamme suunnittelemaan minunkin työn kuvaan.

Minusta nuo ulkomaiset, nämä counseling-kokoukset, ne oli tosi tärkeitä, ja harmitti vaan kun muut hoitajat Suomesta eivät sitten arvanneet lähteä. Oliko rahapula, vai eikö rohkeutta löytynyt? Minä sitten edustin Suomea aika pitkään ihan yksinään.

Ja sitten minua työllistivät tietysti harvinaiset taudit, kaikenlaiset tutkimusprojektit , verinäytteen otot ja perheen infot ja kaikki tämä systeemi, sehän pyöri sitten hoitajan kontolla. Ei auttanut muu, kun ruvettiin lähettämään näytteitä ulkomaille ja opiskelemaan sitäkin asiaa.

Carina: Muut eivät uskaltaneet, ja sinä uskalsit…?

Marjatta: Lähteä?

Carina: Lähteä, ja aloittaa kaikkia näitä uusia asioita?

Marjatta: No se on varmaan sellaista, jonkunlaista ”syntymäpositiivisuutta” ja realismia, että silloin kun tuntee, että ehkä tuosta selviää, niin se pitää mennä katsomaan. Mutta että jos oli sellainen olo, että ei vielä, tai ei missään nimessä. Itseään täytyi kuunnella, ettei lähde tumpelona johonkin tilaisuuteen, tai että pitää olla jollain tavalla valmistautunut.

Toisaalta tämä työ kyllä imaisi niin mukaansa, että kyllähän siinä otettiin monia uusia askeleita, kun ei vanhoja ollut, mitä olisi taapertanut. Olin lopulta tosi tyytyväinen siihen,että alunperin valitsin Väestöliiton Jorvin sairaalan sijaan.

Marjatta: Kun niitä ajanvaraussoittoja tein ja tiesin, että tulossa sinä-ja-sinä päivänä paljon porukkaa, niin mä saatoin siinä jollain tavalla sondeerata sitä, että kuinka paljon minua tarvitaan jälkikäteen. Eihän sitä voinut lopulta tietää, mutta ihan konkreettisesti niin, ne tuli siihen mun luokse, ja käytiin läpi se anti mikä heillä oli. Jos se oli yhtäänkään sen suuntainen, mitä ne oli itse kuvitellut, ja mitä ne oli mitä me oltiin puhelimessa pohdittu, niin silloin saatoin aika huolella luovuttaa heidät kotiinpäin. Ja vannotin , että jos tulee lisäkysymyksiä tässä välillä, ennen kuin lausunto on, niin saa soittaa.

Kyllä siihen ehkä harjaantui sitten, ja se oli ihan, ihan välttämätön pakko.

Silloin -93, alkoi olla uniongelmia, ja sellaista toivottomuutta, että koko ajan tulee työtä, jota ei välttämättä pysty tekemään sillä tavalla kuin haluaisi. Ihan sama kuin siellä syöpäosastolla Naistenklinikalla.

Ja sitten kun uusi hoitaja Ulla tuli, niin on ihan sellainen konkreettinen muistikuva siitä. Olin sellaisessa mustassa putkessa ollut siihen asti, josta ei näkynyt valoa mihinkään suuntaan. Ei paljon eteenpäinkään, eikä sivulle. Mutta sitten kun Ulla tuli, niin siihen putkeen rupesi tulemaan sellaisia tähden mallisia aukkoja, ja sieltä alkoi valoa pilkottamaan. Ja se oli tosi jännä kyllä, että näin se rupesi sitten käymään.

Carina: Vaikka olisi ehkä kuitenkin juuri silloin, kun hän tuli, niin se hänen tulonsa teetti sulla enemmän työtä?

Marjatta: Teetti, mutta näkyi valoa. Näkyi moneen suuntaan valoa. Ja ilman muuta ymmärsin, että eihän Ulla voi ryhtyä heti tekemään, vaikka hänellä on kehitysvammainen veli ja hän olisi saattanut niitä perheitä ottaa jollain tavalla ehkä aikaisemminkin.Katsoimme, että kyllä hänen piti ne perustat löytää itsestänsä ja se oppi löytää. Mutta siitähän se lähti sitten…

Kristiina: Ja te teitte Ullan kanssa samaa työtä? Eikö vaan? Että ei ollut sellaista erikoistumista mitenkään?

Marjatta: No ne perheet, joissa oli vammainen lapsi tai nuori, jotenkin ohjautuivat minulle sosiaaliturvan, kuntoutuksen, koulutuksen arvioinnin kannalta.

Sitten oli perheitä jotka olivat menettäneet lapsen.Ulla koki ne perheet jollain tavalla omiksi. Ja niissä perheissä, joita Ulla mieluusti tapasi, ei ollut vielä lapsia ollenkaan. Näissä tilanteissa Ulla voi käyttää tietojaan perhesuunittelun ja mahdollisen riskin puntaroimista… Pyrittiin jakamaan asiakasperheet tällä tavalla. Minä olin enemmän kuin Ulla sosiaalityöntekijä perheelle.

Kristiina: Ja Ullalla oli tosiaan kätilökoulutus ja tausta, niin sitten hänen oli luontevaa ottaa nämä ryhmät jotka mainitsit.

Marjatta: Kyllä siihen tähdättiin.

Kansainvälisen yhteistyön merkityksestä vielä:

Yhteistyö esimerkiksi IHA:n, eli kansainvälisen Huntington-yhdistyksen anti prediktiivisen neuvontasysteemin tuomisessa Suomeen. Ja se tuki, mitä sieltä tuli sitten, kun me Maaritin kanssa luotiin Suomeen sopivan menetelmän. Tässä tarvitsimme uskoa että suomalainen menetelmä riskitilanteessa olevien neuvonnassa auttaisi heitä tulemaan toimeen tuloksen kanssa.

Carina: Oliko tavallaan niin, että Suomessa Huntington-neuvonta aloitettiin sen jälkeen kun siihen oli jo tällainen malli, vai ei?

Marjatta: Sitä oli harrastettu vuodesta -71 Väestöliitossa fifty-fifty –riskillä. Siellä oli käynyt harvakseltaan perheitä, joissa oli Huntingtonin tautia. Diagnoosi oli selvä, mutta kävijät olivat niitä klassisia Huntington-potilaita, jotka sairastuivat keski-iässä ja kuoli 15 vuoden päästä suurin piirtein. Eihän siellä vanhoja, vanhana sairastuneita ja lievemmin sairastuneita silloin nähty.

Ja sitten kun rupesi olemaan kytkentäanalyysimahdollisuus, niin silloin mm.Hannu Somer HYKS:sta, joka toivoi, että kaikille sellaisille perheille jotka oli aikanaan saaneet fifty-fifty –riskin, voisi ruveta antamaan näytteitä kytkentäanalyysiin, jos ne haluaa. Ja sitten siitä tuli tuloksia, ja taas lähetettiin kirjeitä, että voi tulla kuulemaan niitä tuloksia. Jokunen kävi.

Ja sitten kun tuli suora geenitutkimusmahdollisuus, alkoi tulla uusista suvuista ihmisiä, ja jokunen niistä vanhoista suvuista tietenkin. Mutta ei niin paljon kuin kuviteltiin. Sehän oli se maailmanlaajuinen tilanne. Paljon kävi kyselemässä, mutta aika harva lähti sitten ihan prediktiiviseen, joka oli kyllä jännittävää.

Kristiina: Oli niitä kirjekuoria ja… Jotka avattiin vasta potilaan läsnä ollessa, ja…

Marjatta: Kyllä. Tukihenkilö oli mukana ja…

Kristiina: Ja oli scheema siitä, että piti olla se neuvonta etukäteen, ja testauskäynti ja jälkikäyntejä…

Marjatta: Kyllä. Tai puheluita.

Kristiina: Joo. Niin suurta tukeahan ei tänä päivänä pystytä yliopistoklinikoissa antamaan tässä tilanteessa kuin mitä silloin on annettu.

Marjatta: Ja mehän tavattiin yhdessä sitten siinä tulosten kuulemisvaiheessa, ja aika paljon muutenkin yhdessä, varsinkin Maaritin kanssa, niitä Huntington-perheitä. Ja Mirjankin kanssa. Myös muita näitä dominantteja sukuja, joita Mirjan kanssa tavattiin yhdessä.

Carina: Voi ehkä sanoa, että sinä olet kouluttanut aika monta lääkäriä myös?

Marjatta: Naurua… No, tämähän on yllätys… surprise!…

No mitä se anti on ollut? Mä haluan kuulla!

Carina: Siis se kokemus, mikä sinulla oli näistä jälkikeskusteluista. Niin sehän oli meille kaikille kullan arvoista…

Marjatta: Niin…

Carina: Ja opetti meitä paljon. Ja sittenhän siinä oli sitä, tavallaan niin kuin meidän sitä ”jälkipesua” sen potilastapaamisen jälkeen, kun oli nuori ja vihreä… Muistan sellaisia kertoja, että istuttiin sun sohvalla ja käytiin läpi, mitä tässä nyt sitten oikein niin kuin tapahtui, ja menikö tämä hyvin. Ja kuinka se oli se olisi ehkä voinut mennä, ja… Miten itse koit sen?

Marjatta: Varmaan hirveän luontevana, että ilman muuta, että näinhän se piti mennä. Että me oltiin työpari. Jokaisen lääkärin kanssahan mä olen ollut työpari. Ja saman perheen hyväksi asioita tehty. Heidän ilokseen ja hyväkseen.

Carina: Osaatko sanoa, miten nämä perheet näkee nämä kaksi eri roolia, että kun he ovat puhuneet lääkärin kanssa, tai olivat ja tulivat sinun luokse… Miten se kontakti eroaa perheen kannalta?

Marjatta: No ihan alkuun, kun mä rupesin tapaamaan jälkikäteen niitä , jotka oli käynyt lääkärillä, niin mulla oli se nenäliinapuntti siinä pöydällä, ja sitä nenäliinaa tarvittiin aika usean perheen kohdalla – ja neuvotun kohdalla…

Ja se herätti aikamoista kiinnostusta, ja vähän ärtymystäkin se, että ne itkevät minun luona. Ja joku kysyikin sitten aika pian , että ”itketätkö sä niitä?”.Sanoin, että ei minun tarvitse paljon panna sitä asiaa eteenpäin, kun kyyneleet rupeaa valumaan. Joko helpotuksesta tai siitä, että on kuullut vaikeita asioita.

Jollain tavalla ymmärrän, että lääkärin kanssa pitää pysyä kasassa, että menee edes jotain perille. Ne asiakkaat, ei ne koskaan sanoneet,mutta jotenkin aistin sen, että ne sen ajan olivat siellä niin kuin järkevästi, järkeviä vanhempia tai potilaita, ja yrittivät ottaa vastaan niin paljon kuin mahdollista.

Ja sitten kun ne tuli ovesta sisään, niin sitten ”… syvä huokaus..” Ja sitten mä kysyin, ”mitä kuuluu?” Ja ne aloittaa jostain päästä, ja päästään sinne ytimeen. Toisaalta niin, minulta saattoi kysyä semmoisia kysymyksiä, mitä ei kehdannut kysyä lääkäriltä, kun siinä olisi paljastunut, ettei ihan tarkkaan ymmärrä mistä puhutaan.

Ja se oli varmaan joku semmoinen… Se oli toisaalta hedelmällistä, ja niiltä rohkea teko, että ne uskalsi sanoa, että ”vähän meni ohi..”. Ja sitten me ruvettiin kerimään sitä auki, että mitä se oli, ja mitä se lääkäri sanoi, ja miltä se kuulosti. Ja oliko he odottanut tämmöistä? Että nyt se niin kuin aukeaa sillä tiedon tasolla, mutta myös sillä tunteen kokemuksen tasolla, että miltä se tuntuu, ja mitä se tarkoittaa teidän oman perheen kohdalla.

Carina: Tuntuuko susta edelleen, että tämä on hyvä malli siltä kannalta, että jaksaako ihmiset, että siitä tulee niin kuin kaksi sessiota peräkkäin?

Marjatta: Ei välttämättä jaksa. Ja sehän piti tietenkin aistia. Varsinkin jos oli lapset olleet odotustilassa Liisan tai Tainan kanssa, taikka minun kanssa. He haluavat pois, tai juomaan tai pissalle, jolloin hajoaa tietenkin silloin se struktuuri siinä. Ja silloin saatettiin ihan vain aika nopsaan käydä läpi se mitä halutaan nyt tässä puhua ja sopia jälkisoitto aika pian.

Kristiina: Sinulla on Marjatta ollut todella pitkä ura siellä Väestöliiton perinnöllisyysklinikassa, niin pystyykö näin jälkeenpäin siitä urasta poimimaan jotain sellaisia erityisiä kohokohtia? Jotain kohtaamisia, tai työhön liittyviä asioita, tai jotain sellaista joka nousee erityisesti vuosikymmenien saatosta esille?

Marjatta: Tietenkin se Supersossu-vuosi, ja se kaikki mitä siinä tapahtui. En olisi ikinä osannut kuvitella, että tulee sellainen titteli meikäläiselle. Ja Reijohan oli tässäkin aloitteellinen, että hän on tehnyt hakemuksen Sosiaalityöntekijäliittoon, ja tuolla on se hakemus mukana. Ja aivan siis salassa. En tiedä kuka siitä tiesi, mutta että Reijo oli sen hoitanut.

Ja sitten kun -94 joulukuussa soittaa Sosiaalityöntekijäliiton tiedottaja Kristiina Koskiluoma ja juttelee niitä- näitä, ja sitten hän sanoo, että ”tiedät sä mitä tässä on tapahtunut, että miksi hän soittaa? Nyt on tämmöinen valinta tehty, ja se julkistetaan 16.12. ja hän on vähän maikkarin aamu-uutisiin ottanut jo yhteyttä, että menisiks sä sinne aamu-TV:n suoraan lähetykseen?” Sanoin, että En! ”Älä sano vielä ei, mieti nyt asiaa. Voi olla ettei ne otakaan, mutta sun nimi on nyt sinne vähän niin kuin annettu…” Se oli kyllä jotain!

Ei niin, että se olen minä, vaan että se on tämä meidän ala, ja kaikki se mitä siihen liittyy. Ja parasta mitä olen kuullut, että sinä aamuna jotkut opiskelijat oli tulleet Tampereelta,ja ne kertoivat junassa toisilleen, että olipas tolkun sossu siellä aamu-TV:ssä, että semmoinen”Vuoden sossuksi” valittu. Eräs minulle tuttu kuuli tämän keskustelun, ja toi sen mulle. Ja ajattelin, että ”jippii!” Vaikka jännitti niin, että ihan älytöntä… Mutta että sai kertoa siitä tärkeästä työstä, ja ihmiset oli kiinnostuneita, ja koko tästä meidän alasta, että se oli kyllä semmoinen vuosi, ja tämmöinen super-vuosi.

Kristiina: Varmasti.

Marjatta: Ja toisaalta sitten se koulutuksen järjestyminen. Sen hoitajien täydennyskoulutuksen…

Kristiina: Silloin 2007-2008?

Marjatta:Kyllä. Olisin voinut nauttia siitä vähän enemmän, ellei mies olisi kuollut joulukuussa 2006, että sitten mä olin heti tammikuussa Metropolian kanssa, neuvottelemassa koulutussuunnittelusta, ja siinä menin sitten aika väsyneeksi. Olen iloinen, että se vihdoin viimein järjestyi. Ja sitten kun se oli ohi, niin toimitusjohtaja Hiila kysyi multa, että ”Etkös polkaise vielä seuraavan kurssin siitä sitten tämmöisen vielä täydennysjakson?” Sitä koulutusta ei sitten koskaan tullut.

Carina: No onko sitten jotain sellaista vähän hullunkurista, tai hassua?

Marjatta: Ne on nämä esitietolomakkeen palauttamatta jättäneet, ja sitten nämä lääkärien potilaspaperit, jotka makasivat siellä laatikossa vuoden-kaksi. Reijo laittoi minut soittamaan näille ihmisille, että kun täällä on tämmöinen asia, että lääkäri ei ole saanut vielä oikein teidän asiaa loppuun. Iso osa niistä ei muistanut koko juttua. Ja silloin sanoin Reijolle, että ”Ei kiitos”, että tätä on turha ruveta tekemään.

Taikka hätyyttelemään ihmisiä siitä, että ne ei ole palauttaneet esitietolomaketta. Yksi sanoi mulle, että ”Onks se korvaamaton lomake?” Niin kallisarvoinen, että se pitää palauttaa… . Sanoin, että ”ei”, vaan että onko hän niin kuin kiinnostunut asiasta vielä…

Ja sitten nämä konkreettiset toimet jotka on onnistunut, hissin seinän istuinlevy.Kun tuli pyörätuoli-ihmisiä, niin eihän ne pystyneet… Pyörätuoli ei sopinut hissiin, kun se oli se pieni, semmoinen vanha veräjähissi… Ja siinä ei ollut mitään, missä ne olisi istunut. Niitä jouduttiin raahaamaan, kannattelemaan kainaloista. No sitten sosiaalihoitajahan ryhtyi asialle, ja puhui toimitusjohtajalle, että saisiko sinne semmoisen alaslaskettavan levyn, missä voi istua…

Carina: Laidasta laitaan olet järjestänyt asioita.

Marjatta: Ja nämä verinäytteet lapsettomuusklinikan kanssa. Sehän oli aivan helppoa, kun siihen vaan päädyttiin. Jos ne mitenkään voisi, kun labra on tossa melkein seinän takana,ottaa verinäytteitä silloin kun ihmiset on paikalla meillä. Helpotti, ja säästi kustannuksia…

Carina: Tuleeko sulle mieleen jotain sellaista vielä, mitä sä haluaisit?

Marjatta: No ei, mutta että yleensä ottaen se ilmapiiri, se oli aivan uskomaton.. Minulla oli semmoinen haave jossakin, silloin kun mä olin sairaanhoitajana, että mä olisin työryhmän jäsen, jossa mulla olisi tavallaan semmoinen asiantuntijarooli. Ja tietysti olin aivan nolla alussa.

Sitten rupesi tuntumaan siltä, että tämähän on aika lailla sitä mitä oli ajatellut. Että sillä omalla alallaan on niin kuin kokenut, sen verran kokenut, että voi syvällä rintaäänellä jotain esittää tai olla jotain mieltä. Se oli ihan mahtava kokemus kaikkinensa.

Mutta sitten kun täytin 63, niin alkoi olla semmoinen olo, että eiköhän tämä ole tässä, ja varsinkin kun se fuusio tuli sinne ”Kunttariin”,en siinä vaiheessa halunnut enää lähteä mukaan.

Kristiina: Ja jäit eläkkeelle siis vuonna 2011.

Marjatta: Niin vuonna 2012 ,kun lomat olivat alkuvuodesta.

Kristiina: Joo. Aivan.

Marjatta: Jos nyt jotain voisi sanoa, niin päivääkään en vaihtaisi pois.

Carina: Kuinka moni voi sanoa niin?

Marjatta: No vaikea tietää. Ei voi tietää.

Kristiina: Mä luulen, että varmaan haastattelu voidaan lopetella tähän, me ollaan käyty läpi monia asioita. Kiitos haastattelusta!

Carina: Kiitos haastattelusta!