OYS, perinnöllisyyspoliklinikka

Jaakko Leisti, perinnöllisyyslääketieteen professori, ylilääkäri

Jukka Moilanen, perinnöllisyyslääketieteen dosentti, ylilääkäri

Jukka Moilanen: 

Olemme täällä OYS:n perinnöllisyyspoliklinikalla 24.8.2018 perjantai-iltapäivällä ja minä olen Jukka Moilanen, perinnöllisyyslääketieteen klinikan nykyinen kolmas ylilääkäri ja haastattelen tässä  Jaakko Leistiä, klinikan perustajaa ja ensimmäistä ylilääkäriä. 

Voisitko kertoa jotakin perhetaustastasi ja mikä sai sinut ryhtymään lääkäriksi?

Jaakko Leisti: 

Olen lääkäriperheen kolmesta lapsesta vanhin, ja varmasti isän ammatti paljolti vaikutti siihen, että meistä kaikista  tuli lääkäreitä. Isän oli talvisodan jälkeen Lapissa neljä vuotta Suomen Punaisen ristin  avustustoimikunnan lääkärinä ja siellä ollessaan kiersi kaikki Lapin syrjäisetkin kylät Utsjokea ja Liinahamaria lukuun ottamatta. Hän  tutki lapset, opasti kätilöitä ja terveydenhoitajia ja järjesti sairaiden lasten hoidot yleensä  Rovaniemellä.  Monta sataa Lapin lasta lähetettiin Ruotsiin tuberkuloosiparantoloihin tai muuten sairaaloihin hoitoon ja kuntoutukseen. Lapin sotaa seuranneen evakkotalven jälkeen perheemme muutti Helsinkiin, ja isä aloitti erikoistumisen lastentauteihin. Valmistumisensa jälkeen hän sai viran Helsingin lastensuojelulautakunnan lääkärinä, ja toimi siinä eläkkeelle siirtymiseen saakka.  Hän piti lisäksi säännöllisesti vastaanottoa ja teki paljon kotikäyntejä. Hän oli perheiden “omalääkäri” ja ystävystyi monen potilasperheen kanssa –  aika monen kohdalla kävi niin, että kun lapset aikanaan aikuisina saivat omia lapsia niin he tulivat isän potilaiksi. Kyllä  hänen esimerkkinsä varmaan on ollut mukana omiakin valintoja tehdessä. 

JM: Mitenkäs sitten opiskelu?

JL: Oppikoulun kävin Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa eli Norssissa. Sen jälkeen suoritin asevelvollisuuden ja pääsin sitten ensi yrittämällä lääketieteelliseen tiedekuntaan. Opiskelu oli tietysti hyvin samanlaista kuin nykyään ja kesti noin kuusi ja puoli vuotta. Kaksi ja puoli ensimmäistä vuotta oli prekliinistä opiskelua, ja tein silloin erikoistöitä anatomialla ja lääketieteellisellä kemialla, mutta samalla kesäisin loma-aikana olin Lastenklinikalla erilaisissa tehtävissä parina kesänä. Ensin laboratoriohoitajan sijaisena ja sitten myöhemmin amanuenssina ja tutkijana. 

Valmistuin lääkäriksi -64. Ehkä opiskeluajasta  voi sanoa, että olin kandidaattiseurassa hyvin aktiivisesti mukana erilaisissa tehtävissä ja myös Ylioppilaskunnan hallituksessa. Opiskeluaikana sain myös  ensimmäisen kontaktini genetiikkaan, mikä osoittautui ratkaisevaksi myöhempää toimintaa ajatellen. Halusin lastenlääkäriksi ja kävin keskustelemassa tulevaisuudestani Lastenklinikan ylilääkäri Niilo Hallmanin kanssa ilmoittaen samalla olevani kiinnostunut tutkimusten tekemisestä. Hän oli visionäärinä jo paria vuotta aikaisemmin auttanut Pertti Aulaa perustamaan Lastenklinikalle kromosomilaboratorion.  Ja kuultuaan  minun tutkimusintresseistäni, hän – Pertin kanssa ensin keskusteltuaan – vei minut tutustumaan kromosomilaboratorioon ja  aloittamaan tutkimukset Pertin siipien suojassa.

Lääkäriksi valmistumisen jälkeen jatkoin töitä kromosomilaboratoriossa. Pertin tutkimusaiheena oli tuolloin  mm. virusten aikaansaamat  kromosomimuutokset. Lastentautien tutkimussäätiön laboratorio analysoi eri puolilta Suomea lähetettyjä diagnostisia kromosominäytteitä, ja tässä  työssä olin ahkerasti Pertin työparina mukana joitain taukoja  lukuunottamatta  aina vuoteen -77 saakka. Pääsin aika perusteellisesti tutustumaan kliiniseen sytogenetiikkaan, mikä oli tietysti tavattoman mielenkiintoinen uusi lääketieteen alue ja millä  oli hyvin suuri merkitys kliinisen genetiikan kehittymiselle 60-luvulta alkaen.  Suomessa ensimmäiset kromosomilaboratoriot perustettiin jo  60-luvun alussa. Albert de la Chapelle oli pystyttänyt laboratoriot sekä yliopiston lääketieteellisen genetiikan laitokseen että Medixiin. Ulla Gripenbergillä oli kromosomilaboratorio yliopiston perinnöllisyystieteen laitoksella, mutta hän johti  kromosomilaboratoriota myös Rinnekodin keskuslaitoksessa missä selvitettiin kehitysvammaisuuteen johtavia tekijöitä. Marja-Liisa Frey perusti 60-luvulla diagnostisen kromosomilaboratorion yliopiston perinnöllisyystieteen laitokselle Turkuun ja Riitta Herva Oulun yliopiston patologian laitokselle 70-luvulla. 

JM: Ne olivat varmaan jännittäviä aikoja, koska kromosomisairauksien syythän olivat löytyneet vasta ihan siinä juuri vähän ennen.

JL: Kyllä vaan. Juuri 50- ja 60-lukujen vaihteessa kuvattiin ensimmäiset ihmisen kromosomien lukumäärän ja rakenteen muutokset. Kiinnostus kasvoi nopeasti, ja kromosomimenetelmiä käytettiin hyvin laajalti erilaisten  kehityshäiriöiden tutkimiseen eri puolilla maailmaa. Tavallaan kromosomitutkimusten avulla näkemys synnynnäisten kehityshäiriöiden syistä ja merkityksestä  muuttui, ja näiden kliininen diagnostiikka, dysmorfologia, alkoi kehittyä nopeasti. Muistelen, että jo  ennen kliiniseen genetiikkaan perehtymistä kiersin viikoittain joitain Lastenklinikan  osastoja ns. ”nenänpää”-kiertoina, etsimässä lapsia joiden kehityksen kulku ja kromosomimuutoksille ominaiset piirteet voisivat viitata kromosomipoikkeamaan.  

Kromosomit tutkittiin veren lymfosyyteistä ja joskus  ihon fibroblasteista, kun epäiltiin kudosten välistä mosaikismia.  Oman sytogenetiikan oppini sain pääosin Lastenklinikan laboratoriossa – menetelmien kehittyessä tuli  jatkuvasti uutta opittavaa. Vuonna -65 pääsin kahdeksi viikoksi kansainväliselle sytogenetiikan kurssille Italiaan, mistä  oli paljon apua sekä menetelmien että genetiikkaan perehtymisen osalta.  Siellä sain tutustua mm. Albert Levaniin, joka aikanaan oli tutkinut ja määrittänyt oikean ihmisen kromosomiluvun ja  englantilaiseen Charles Fordiin, joka oli hyvin aktiivinen ensimmäisinä vuosina poikkeavien kromosomimuutosten kuvaamisessa. 

Oman kromosomi-aiheisen väitöskirjani tein kromosomien mikroskooppisista rakennemuutoksista ja rakennevarianteista. Aineistona oli vuosien mittaan Lastenklinikan kromosomilaboratoriossa tutkitut potilaat ja perheet. Väittelin -71. Yritin ensin tutkia, minäkin, virusten vaikutuksesta kromosomien rakenteeseen, mutta aihe ei enää tuottanut tulosta. Sensijaan sain paljon lisää teknistä laboratorio-osaamista sekä näkemystä solubiologiaan, kiitos Valtion seerumlaitoksen Kari Cantellin.

Suomessa ei tuossa vaiheessa vielä ollut kliinisen genetiikan koulutusta – ainoana alan yksikkönä toimi Reijo Norion vetämä Väestöliiton perinnöllisyyspoliklinikka. Myöskään missään pohjoismaassa ei ollut koulutusohjelmaa, jonka suorittamalla saisi pätevyyden toimia  kliinisenä geneetikkona. Minun kohdallani koulutuspaikka löytyi  Yhdysvalloista Kaliforniasta. Osallistuin jo vuonna -72 Baltimoressa Victor McKusickin järjestämään National Foundationin March of Dimes:n syndroomakokoukseen, jossa tapasin lysosomaalisista kertymäsairauksista kiinnostuneen lastenlääkäri Michael Kabackin. Kaback oli muuttamassa Los Angelesiin Kalifornian yliopiston Harbor General Hospitaliin, minne hän oli yhdessä David Rimoinin kanssa perustamassa uutta kliinisen genetiikan yksikköä. Sinne oli tulossa useita nuoria opettajia ja tutkijoita sekä muutama fellow, jollaiseksi Kaback minutkin hyväksyi. Vuosina  -73-75 vietin kaksi vuotta heidän yksikössään lääkärioppilaana. Yksikkö oli nuoruudestaan  huolimatta monipuolinen ja edistyksellinen, ja siellä oli hyvät mahdollisuudet nähdä ja oppia kliinistä genetiikkaa ja osallistua tutkimustyöhön.

Kabackin perehtyneisyys  lysosomaalisiin kertymäsairauksiin johti siihen, että hän käynnisti Los Angelesissa ashkenazi- juutalaisilla esiintyvän  Tay-Sachsin sairauden kantajatutkimukset juutalaisväestössä. Seulonnat levittäytyivät vähitellen kaikkialle, missä riskiväestöä esiintyi. Kabackista tuli vuosien mittaan kantajaseulontojen ekspertti, jonka tietoja ja kokemusta käytettiin hyväksi mm. Välimeren maiden thalassemioiden väestöseulonnoissa.

David Rimoin oli saanut koulutuksensa Victor McKusickin genetiikan osastolla Baltimoressa. Hän oli peruskoulutukseltaan sisätautilääkäri ja ehtinyt jo kirjoittaa oppikirjankin endokrinologisista  geneettisistä sairauksista. Hän oli  erityisesti kiinnostunut lyhytkasvuisuudesta ja sen genetiikasta.  Tämä merkitsi sitä, että poliklinikallamme ja joskus osastollakin näimme paljon eri syistä lyhytkasvuisia ihmisiä ja heidän perheitään. Useisiin pääsimme tutustumaan sairaalan ulkopuolellakin, sillä monet  olivat mukana järjestössä ”The little people of America” jonka tilaisuuksissa vierailimme.   Pian maahan tuloni jälkeen sain osallistua Oaklandin  vuosikonventtiin, jossa oli mukana  noin pari sataa lyhytkasvuista henkilöä ja perheenjäsentä. Lääkäreitäkin oli mukana toistakymmentä keskustelemassa osallistujien kanssa lyhytkasvuisuuden syistä, miettimässä hoitomahdollisuuksia ja  tutustumassa eri kasvuhäiriöihin liittyviin ongelmiin.

Genetiikan yksikössä toimi useita laboratorioita. David Hollisterin vetämässä kollageenilaboratoriossa  selvitettiin luu-rustodysplasioiden syntymekanismeja – yksikön toinen suomalainen fellow Ilkka Kaitila työskenteli mm. hänen kanssaan. Entsyymilaboratoriossa keskityttiin lähinnä lysosomaalisten kertymäsairauksien diagnostisiin tutkimuksiin.  Kromosomilaboratoriossa, jossa itsekin työskentelin osan ajasta, oli mahdollisuus tutkia potilaiden kromosomit eri kudoksista, mm. lapsiveden soluista. Kohdalleni osui mielenkiintoinen, julkaisuunkin johtanut perinnöllinen X-kromosomin ja autosomin välinen translokaatio-tapaus.  

Potilaita näimme viikottaisina poliklinikkapäivinä, joskin fellow´t vastasivat myös  osastokonsultaatioista. Haastattelimme ja tutkimme potilaat, esittelimme heidät läsnä olevalle “asiantuntijaraadille” ja toteutimme suunnitellut jatkotoimet ja -tapaamiset. Usein oli kyse harvinaisuuksista, joista läsnä olevilla ei ollut kokemusta. Jos kirjallisuudestakaan ei ollut apua, päädyttiin usein raportoimaan löydökset joko kokouksissa tai syndromalehdissä. 

Ongelmia pohdittiin yhdessä usean asiantuntijan voimin.  Radiologi Ralph Lachman oli perehtynyt luu-rusto-dysplasioiden ja syndroomien röntgendiagnostiikkaan. Mukana oli myös  ihotautilääkäri, joka tunsi hyvin syndromakirjallisuuden, hammaslääkäri sekä  sairaalan ulkopuolisia lääkäreitä  jotka olivat potilaistamme ja genetiikasta kiinnostuneita. Genetiikan osaston omat lääkärit olivat luonnollisesti aina läsnä. Tiimiin kuului lisäksi kolme sairaanhoitajaa, jotka auttoivat käytännön järjestelyissä ja neuvonnassa.

Genetiikan osasto oli  koulutuspaikkana oikein hyvä. Se oli nykyaikainen ja tutkimuspainotteinen, mutta myös potilas- ja palvelukeskeinen.  Oman sairaalan lisäksi potilaita tuli lisääntyvässä määrin lähialueen sairaaloista ja  genetiikan palveluita haluttiin tarjota kaikille niitä tarvitseville, mitään potilasryhmää syrjimättä. Rimoinin ja Kabackin ansiosta yksikkö oli myös hyvin tunnettu, ja meillä oli mahdollisuus tutustua vieraileviin tutkijoihin ja geneetikkoihin.  Fellow´t saivat osallistua useisiin kansallisiin kongresseihin eri puolilla Yhdysvaltoja ja useimmiten myös esittää niissä omia havaintojaan. Rimoinin johdolla järjestettiin myös  oma March of Dimes – syndromakonferenssi Newport Beachissa.

Itselleni muodostuivat tärkeiksi vierailut San Franciscon sekä Seattlen genetiikan  yksiköissä. San Fransiscossa oltiin Charles Epsteinin johdolla kaiken muun lisäksi panostettu perinnöllisyysneuvonnan sisältöön ja kehittämiseen. Heidän tiimeihinsä kuului lääkäreiden lisäksi ”genetic counselor” -nimisiä ammattilaisia, mm. Judy Derstine, joka kertoi näiden toimenkuvasta  seikkaperäisesti.  Perinnöllisyysneuvonnan ajateltiin olevan hoitoprosessi, jossa lääkäreiden lisäksi tarvittiin erityisesti sitä varten koulutettuja henkilöitä. San Franciscon yksiköstä käsin järjestettiin myös säännöllisiä satelliittipoliklinikkakäyntejä yli kymmeneen lähialueiden sairaalaan, joihin  yksikön  lääkärit ja genetic councelor  matkustivat tapaamaan potilaita ja antamaan perinnöllisyysneuvontaa.

Myös Seattlessa  koin saavani paljon uusia ajatuksia ja  näkemyksiä. Lastenlääkäri David Smith, joka on tullut tunnetuksi dysmorfologian “isänä”, kertoi tutkimus- ja opetusmenetelmistään, mm. siitä miten hän koulutti vain yhtä fellow`ta kerrallaan.  Ortopedisen sairaalan geneetikko-lääkäri Judith Hallilla oli samankaltainen satelliittipoliklinikkakäytäntö kuin San Franciscossakin. Hänen yksikkönsä lensi mm. Alaskaan  pitämään genetiikan vastaanottoja, vieläpä isommalla ryhmällä  kuin lähipaikkakuntien sairaaloihin. 

David Smith oli keskeinen henkilö dysmorfologian  kehittämisessä ja kouluttamisessa. Hänen oppikirjastaan otetaan vieläkin uusia painoksia, ja hänen nimeään kantavissa tieteellisissä kokouksissa pohditaan kehityshäiriöiden syntymekanismeja ja syndromadiagnostiikkaa.  Harvinaisten oireyhtymien tunnistaminen oli kuitenkin saanut hyvän alkusysäyksen jo  60-luvun lopulla, jolloin varakas  March of Dimes-järjestö oli suunnannut toimintansa polion ehkäisemisestä synnynnäisten kehityshäiriöiden ehkäisyn tukemiseen. Se alkoi järjestää vuosittaisia konferensseja, joissa esiteltiin aina kymmeniä harvinaisia oireyhtymiä joiden tiedot ja valokuvat julkaistiin kovakantisissa kirjoissa. Näin vähitellen  syntyi harvinaisten oireyhtymien kirjasto, jota lääkärit saattoivat käyttää apunaan omia ongelmatapauksia tutkiessaan. Kliinisen genetiikan lehdetkin alkoivat julkaista tapausselostuksia, joita aikaisemmin hieman vähäteltiin tieteellisinä “postimerkkeinä”.

Eräs potilaani käy hyvin esimerkistä. Olin tutkimassa lyhytkasvuista poikaa, jonka löydökset eivät oikein sopineet mihinkään kirjallisuudessa kuvattuun oireyhtymään. Hänen kasvonpiirteensä olivat kuitenkin hieman tavallisuudesta poikkeavat ja hänen tilaansa voitiin pitää synnynnäisenä kehityshäiriönä. Vinkki diagnoosista saatiin sitten yllättävältä taholta. Bostonilaisen Floating -nimisen lastensairaalan genetiikan osasto nimittäin lähetti meille ensimmäisen numeronsa vaatimatonta lehteä,  missä oli lyhyesti kuvattu valokuvien kera  kymmenisen potilasta joiden kehityshäiriöiden syy oli jäänyt tunnistamattomaksi. Ja  lehden ensimmäisenä tapauksena oli aivan samannäköinen poika kuin oma potilaani!  Kun kummankin potilaan kohdalla kaikki muut mahdolliset syyt oli suljettu pois, löydökset raportoitiin yhdessä bostonilaisen kollegan kanssa. Nimiehdotukseksi tuli “Floating Harbor- oireyhtymä”, mikä hyväksyttiin. Tätä harvinaista oireyhtymää on sittemmin kuvattu eri puolilta maailmaa, Suomessakin.

JM: Kyllähän potilaille ja perheille on tärkeää, että oireistolla on nimi ja jos sen perimmäinen syy syy jopa voidaan selvittää, niin aina parempi. Kysyisin vielä siitä nimen antamisesta, että kuka oikein keksi tämän nimen?

JL: No, varmasti sitä pohdittiin sanaleikkinäkin, mutta tietysti David Rimoin sen viime kädessä hyväksyi.

Yleensä oireyhtymät on nimetty  hyvin erilaisin perustein. Nimi voi perustua esimerkiksi oireyhtymän syyhyn tai sen tunnusomaisiin piirteisiin. Joskus nimi paljastaa paikkakunnan, jossa tautia tai syndroomaa on kuvattaessa esiintynyt. Usein käy niin, että oireyhtymä nimetään sen ensimmäisen raportoijan mukaan. Käytäntö vaihtelee ja kaikkia menettelytapoja hieman kritisoidaan. Oleellista kuitenkin on, että oireisto tulee kuvatuksi ja tunnistettavaksi, niin että kollegoille avautuu mahdollisuus omien potiladen diagnosointiin ja jopa näiden löydösten raportointiin. Näin kliininen kuva tarkentuu ja  monipuolistuu, ja syykin voi vähitellen paljastua, kuten  Floating Harbor- oireyhtymän kohdalla on tapahtunut.

 Syndroomien raportointi ei siten ole pelkästään kuriositeettien luetteloimista vaan se auttaa potilasperheitä ymmärtämään paremmin, mistä heidän tilanteessaan on kyse. Tutkijoille harvinaiset oireistot ovat antaneet mahdollisuuden  tutkia uusia geenimuutoksia ja aikaisemmin tuntemattomia solutason tapahtumia. Hyödyllistä tietoa sekin.

JM: Palasit sitten Amerikasta Helsinkiin.

Amerikan koulutukseni sattui ajankohtaan, jolloin kliinisen genetiikan käytännöt olivat vasta kehittymässä ja vanhat, usein muiden kuin koulutuksen saaneiden lääkärien järjestämät neuvontapalvelut, väistymässä.  Minusta tuntui, että olin päässyt näkemään ja kokemaan alaa monipuolisesti hyvien ja taitavien kollegojen opastamana. Olin myös saanut ideoita siitä, miten Suomeen palattuani voisin toimia.  Kahden vuoden fellowship päättyi kuitenkin aikanaan, ja palasin Helsingin lastenklinikalle.

Apulaisopettajana valtaosa ajastani kului sairaalan rutiinitehtävissä, mutta tein tarvittaessa osastokonsultaatioita.  Minulle oli kuitenkin syntynyt näkemys siitä,  miten genetiikan palveluita voisi Suomessakin kehittää ja siten auttaa paremmin potilaita ja perheitä. Lastenklinikalla oli jo laajalti kokemusta harvinaisista kehityshäiriöistä ja perinnöllisistä sairauksista, olihan siellä tehty perustavaa tutkimusta useista suomalaisen tautiperinnön taudeista, tutkittu kromosomeja ja aineenvaihduntasairauksia.  Perinnöllisyysneuvontaankin oli mahdollisuus hakeutua Reijo Norion johtamalle Väestöliiton perinnöllisyyspoliklinikalle. Kuitenkaan yhdessäkään Suomen yliopistosairaalassa ei  vielä ollut  kliinisen genetiikan yksikköä, joka olisi vastannut  palveluiden järjestämisestä alueellisella tasolla. Ei meillä muuten  voinut tuolloin alalle kouluttautuakaan. Mielestäni asioissa voitiin kuitenkin mennä eteenpäin. 

Yksi tavoitteistani toteutui melko nopeasti, kun vuoden -76 alusta Lastenklinikalla alkoi toimia viikottainen  perinnöllisyyspoliklinikka. Saimme siihen palkattua sairaanhoitajankin, Tuulikki Marttilan, joka aloitti  puolipäivätoimisena mutta jatkoi tehtävien lisääntyessä kokopäivätoimisena. Tuikusta tuli tärkeä tukihenkilö monelle perheelle.   Kävin myös pitämässä etä- eli satelliittipoliklinikoita  Tampereen  lastentautien klinikalla,  mutta jouduin lopettamaan ne kun siirryin pois HYKS:stä. Jatkoin  kromosomien analysointia Lastentautien tutkimussäätiön laboratoriossa. Niin sain työskennellä sellaisten asioiden parissa, mistä olin kiinnostunut ja mihin olin ehkä parhaiten valmentautunut.  Minulla myös vahvistui käsitys siitä, että vaikeat ongelmat ja neuvonta tarvisevat hoituakseen tiimityötä ja  yleensä monien asiantuntijoiden apua. Se taas  onnistuu parhaiten yliopistosairaalan puitteissa. 

JM: Toisena tavoitteena sinulla oli genetiikan yhdistyksen perustaminen. 

JL: Kyllä, se olikin  aika iso asia, koska oli tärkeää saattaa yhteen ne suhteellisen harvat ihmiset, jotka työskentelivät genetiikan tai geneettisten ongelmien parissa. Tarvittiin paljon ideointia ja yhteistyötä, jotta kliininen genetiikka pääsisi kehittymään maassamme parhaalla tavalla.  Ajatus sai hyvän vastaanoton. Albert de la Chapelle, lääketieteellisen genetiikan professori, suhtautui siihen hyvin myönteisesti. Samoin Harri Nevanlinna, joka johti Veripalvelua ja joka oli suomalaisen  populaatiogenetiikan pioneereja. Biologeista keskustelin Esko Suomalaisen ja Ulla Gripenbergin kanssa, ja molemmat tukivat ajatusta. Olin muuten suorittanut heidän laitoksessaan  perinnöllisyystieteen kurssit ja tentit ja uskoin vahvasti lääkärien ja biologien väliseen yhteistyöhön. Biologeja oli jo töissä kromosomilaboratorioissa ja heidän roolinsa kliinisessä genetiikassa kasvoi DNA-tutkimusten yleistyessä. Kun perustava kokous sitten kutsuttiin koolle, siihen osallistui kolmisenkymmentä henkilöä, lääkäreitä sekä biologeja. Suomen lääketieteellisen genetiikan yhdistys (SLGY) perustettiin 1977 ja rekisteröitiin pari vuotta myöhemmin. 

Olin yhdistyksen sihteerinä ensimmäiset viisi vuotta de la Chapellen ja Nevanlinnan  puheenjohtajakausien ajan.  Yhdistys alkoi pitää säännöllisiä kevät- ja syyskokouksia, joissa seuran jäsenet ja vierailevat tutkijat esittelivät tutkimustuloksiaan. Johtokunta ryhtyi selvittämään,  miten genetiikan palveluita voitaisiin kehittää. Alkuvuosien ehkä tärkeimpiä aikaansaannoksia olivatkin kliinisen genetiikan tarvekartoitukset, jotka saatettiin lääkintöhallituksen tietoon sen viisvuotissuunitelmissa huomioitavaksi. Kartoituksilla olikin se vaikutus, että 80-luvun alkupuolella suunnitelmiin sisällytettiin genetiikan yksiköiden perustaminen kaikkiin yliopistosairaaloihin. Tällainen oltiin jo ehditty perustaa Ouluun, mutta lääkintöhallituksen kannanotto merkitsi selvää ohjetta sekä rahoituksen turvaamista muille yliopistosairaaloille. Yksiköissä tuli olla sekä kliiniisiä palveluita että genetiikan laboratorio. Kliininen genetiikka- nimen sijasta alettiin  vähitellen käyttää perinnöllisyyslääketiede-termiä, ja kun erikoisalan koulutus- ja pätevyysvaatimukset hyväksyttiin v  -81,  spesialisteista tuli perinnöllisyyslääkäreitä. Minä ja muutamat muut  pitkään mukana olleet  saimme tämän tittelin  ilman tenttiä.

JM: Sinulla taisi olla jotain tekemistä sen kanssa, että Suomeen saatiin suomenkielistä kirjallisuutta? 

JL:  Ne vähäiset oppikirjat, joita oli ylipäätänsä olemassa tästä uudesta kliinisestä alasta olivat voittopuolisesti englanninkielisiä ja  niitä tuli itsekin  lueskeltua. Suomenkielisen oppikirjan toteuttaminen  oli ehkä liian kunnianhimoinen siinä vaiheessa toteutettavaksi, kun ala oli vielä suhteellisen nuori ja nopeasti kehittymässä.  Suomenkielisestä oppikirjasta oli kyllä puhetta mutta ajatus silloin hylättiin osin senkin takia,  että lääkäreiden katsottiin tarvitsevan englannin kielen taitoa ja pidettiin hyvänä, että asiat opiskellaan englanniksi. Nythän tiedetään, että Duodecimin oppikirjatuotanto on kasvanut viimeisten vuosikymmenien aikana huomattavasti, ja varmasti lähes kaikilla aloilla on mahdollista opiskella lääketiedettä hyvinkin yksityiskohtaisesti suomeksi. 

Kun Duodecimin perinnöllisyyslääketieteen oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi -98, oli se   tavallaan yli 20 vuotta  myöhässä mutta sen tarpeellisuudesta ei enää ollut epäilystäkään.  Kliininen genetiikan sisältö ja mahdollisuudet olivat kehittyneet suurin harppauksian,  ja diagnostiikan ja neuvonnan käytännöt olivat muovautumassa  samankaltaisiksi eri puolilla maailmaa. Myös eettisten kysymysten  huomioon ottaminen oli tullut osaksi neuvonnan arkea.   Suomessa kaikissa yliopistosairaaloissa oli jo toimivat yksiköt,  ja perinnöllisyyslääketieteen opetus kuului lääketieteen opiskelijoiden  kliiniseen koulutukseen. 

70-luvun lopulla kylläkin ilmestyi WSOY:n kustantamana biologian opiskelijoille tarkoitettu oppikirja “Perinnöllisyys”, jonka toimituskuntaan kuuluin ja johon kirjoitin luvun ihmisen perinnöllisyydestä.  Ja myöhemmin, kun olin Rinnekodissa, julkaisimme Kariston kustantamana  ”Downin oireyhtymä” -nimisen kirjan lähinnä oppaaksi vanhemmille ja kehitysvamma-alan työntekijöille. 

JM: Siirryit siis Lastenklinikalta jossain vaiheessa Rinnekotiin? 

JL:  Niin, olin Rinnekodin kehitysvammalaitoksen johtajaylilääkärinä vuodesta -77 vuoteen -81, eli yhteensä neljä vuotta. Työtahti Lastenklinikalla oli ollut melko hektistä eivätkä mahdollisuudet genetiikan toimintojen laajentamiseen näyttäneet kovin hyviltä. Rinnekoti oli tunnettu korkeatasoisesta hoidostaan,  siellä oli viisi lääkäriä ja lastenklinikan erikoistuvat lääkärit suorittivat siellä kolmen kuukauden opintojakson osana pediatrikoulutustaan. Yhtenä siirtymisen houkuttimena varmaan oli myös, että Rinnekodilla oli oma kromosomilaboratorio, joka keskittyi kehitysvammaisuuden syiden selvittämiseen. Sen vetäjänä toimi Sakari Knuutila ja hänen siirryttyään lääketieteellisen genetiikan laitokselle, Marketta Kähkönen. 

Rinnekoti oli  erittäin mielenkiintoinen ja miellyttävä työpaikka. Se muistutti isoa kyläyhteisöä palveluineen ja erilaisine asumis- ja työpaikkaratkaisuineen. Rinnekodilla oli kehitysvammaisten auttamisessa pitkät perinteet ja sen perustaja, yli 90-vuotias diakonissa Aino Miettinen asui siella vielä vanhan puutalon päätyhuoneistossa. Hän oli hyvin vireä ja saattoi tulla läksiäiskahveille muistelemaan ja kiittämään kymmeniä vuosia aikaisemmin pestaamiaan, eläkkeelle siirtyviä hoitajia. Rinnekodissa asui yli 500 huollettavaa ja perhehoidossakin oli noin 120 henkilöä.  Siellä oli paljon vaikeasti sairaita vuodepotilaita, mutta myös itsekseen pärjäileviä, perhehoidossa tai omakotitaloissa asuvia ihmisiä, ja kaikkea siltä väliltä. Ilmapiiri oli lämmin ja henkilökunta  hyvin sitoutunut hoitoperiaatteisiin.  Kehitysvammaisille riitti erilaisia työ- ja kuntoutusohjelmia, ja uusi terapiatalo valmistui juuri ennen lähtöäni.  Rinnekodissa liikkuessani tutustuin lukuisiin sen asukkaisiin. Siellä pääsi myös näkemään, millaisina lapsuusiän vaikeat neurologiset sairaudet ja vammaisuudet esiintyivät  nuorilla ja aikuisilla, ja miten potilaiden elämä oli sujunut.  

Työtahti oli siellä tosiaan rauhallisempi kuin aikaisemmassa työpaikassani. Vaikka tehtäviä ja vastuita oli paljon, hyvin organisoitu työnjako ja lähimpien työtoverien apu antoivat tilaa myös kehityvammaisuuden syiden selvittämiselle ja perinnöllisyysneuvonnallekin kun sitä tarvittiin.  Työmaata riitti, sillä Rinnekodissa pitkään asuneiden diagnostiset tiedot olivat usein vanhoja ja puutteellisia. Liian usein syiksi oli jäänyt  epämääräinen synnytysongelma tai esimerkiksi vastasyntyneen sinisyys tai keltaisuus. Lähestyin asiaa dysmorfologian keinoin koska halusin varmistaa että taustalla olevat mahdolliset synnynnäiset kehityshäiriöt joko löydettäisiin tai suljettaisiin pois. Lastenosastojen ylilääkäri Maija Wilskan kanssa tutkimme jotakuinkin kaikki asukkaat,  arvioimme anamnestiset tiedot ja teimme huolellisen dysmorfisen statuksen. Olimme tuloksista innostuneita ja kehitimme kokemusten pohjalta kehitysvammaisuuden syyluettelon, jonka käyttöä kävimme esittelemässä kollegoille, Maijan toimesta jopa kansainväliselle yleisölle. Huomasin, että vanhemmille oli iso helpotus, kun he monien vuosien jälkeenkin saivat tietää, mistä lapsen vaivat olivat todennäköisesti  saaneet alkunsa.

Etiologian ymmärtäminen on luonnollisesti avain kehitysvammaisuutta ehkäisevien toimien suunnittelussa. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Erkki Kivalo, joka oli hänkin ollut muutaman vuoden Rinnekodin johtajaylilääkärinä, oli ilmeisesti seurannut tilannetta Suomessa ja  perusti asiantuntijaryhnän selvittämään, miten kehitysvammaisuuden ehkäisyä voitaisiin edistää. Minut hän pyysi  sen puheenjohtajaksi. Järjestimme  mm. pohjoismaisen, kehitysvammaisuuden ehkäisyä pohtivan kokouksen jonka puheenvuorot julkaistiin Lääkintöhallituksen sarjassa. Myös kollega Kalle Rovamon kirjoittama kirjallisuuskatsaus äidin raskaudenaikaisen alkoholin käytön vaikutuksesta sikiön kehitykseen julkaistiin samassa sarjassa. Aihe oli tullut ajankohtaiseksi David Smithin julkaistua havaintonsa fetaali-alkoholi-oireyhtymästä 70-luvun puolivälissä.

JM:  Miten Ouluun siirtyminen sitten  tapahtui?

JL:  OYKS:ssa oli v. -80 tehty päätös oman lapsivesilaboratorion  perustamisesta, ja sen vetäjäksi haettiin sopivaa henkilöä.  Tämän piti olla jonkun sopivan alan erikoislääkäri ja omata dosentin pätevyys genetiikassa tai sytogenetiikassa. Kun olin lääketieteellisen genetiikan dosentti ja kiinnostunut virasta,  jätin hakupaperit sisään ja tulin siihen valituksi. Sain myös tietää, että muunkinlaisen kliinisen genetiikan harjoittamiseen olisi mahdollisuus. Rinnekodista oli vaikea luopua, mutta kun  olin runsaat puoli vuotta miettinyt että mennäkö vai eikö mennä, valitsin Ouluun muuton. Edessä olisi ehkä vihdoin mahdollisuus  genetiikan palveluiden toteuttamiseen kaikessa laajuudessaan.  Kun vielä  pääsin ennen Oulun tuloa neljäksi kuukaudeksi tuuraamaan  Naistentautien klinikan sikiötutkimusyksikön vastaavaa lääkäriä  Pertti Aulaa,  koin olevani valmis ottamaan viran vastaan helmikuun alussa -82.

Alku oli tietysti uutta ja jännittävää. Tosin valmistelut olivat edenneet pitkälle ennen tuloani, ja olin myös päässyt suunnittelemaan laboratoriota ja muita toimitiloja hyvissä ajoin. Yksikkö oli ollut ensin tarkoitus sijoittaa patologian osastolle, missä jo oli Riitta Hervan kromosomilaboratorio mutta tilaa siellä olisi ollut vain parin huoneen verran. Onneksi oli kuitenkin löytynyt todella laajat vajaakäytössä olevat tilat tuumoribiologiselta osastolta, jonne oma laboratorio voitiin pystyttää. Tilaa oli niin,  että sinne mahtui myöhemmin patologiankin kromosomilaboratorio.  Ylihoitajaksi saimme Inkeri Junkkosen, jonka kokemuksesta oli paljon apua alusta pitäen. Hän oli valinnut laboratoriohoitajaksi Riitta Sipolan (myöhemmin Keskitalo), joka oli ehtinyt opiskelemaan usean kuukauden ajan lapsiveden solujen viljelyä ja kromosominäytteiden analysoimista Helsingin sikiötutkimusyksikössä.

Jo ensimmäisten lapsivesinäytteiden kromosomitutkimukset onnistuivat ja Helsinkiin lähetetyistä varmistusnäytteistä voitiin luopua.  Näin laboratorion toiminta pääsi alkuun suotuisissa merkeissä. 

Mitä sitten kliiniseen puoleen tulee,  OYKS:n  sairaalahallitus oli aikanaan lausunut laboratorion perustamista koskevassa päätöksessään että  “muutakin genetiikkaa  saa harrastaa jos kapasiteettia riittää”.  Omia poliklinikkatiloja ei vielä ollut, mutta saimme pian palkatuksi sairaanhoitajan ja osastosihteerin. Neljän hengen tiimillä   lähdettiin liikkeelle. Alkuvuosina ja myöhemminkin sairaalan hallinto tuki yksikön kehittämistä ja minulla oli koko ajan tunne, että kliinisen genetiikan  toimintoja tarvittiin ja arvostettiin. Sama koski käytännössä kaikkien muiden erikoisalojen/klinikoiden suhtautumista – ovet olivat avoinna yhteistyölle.

Laboratorion kehitykseen vaikutti uusien tutkimusmenetelmien omaksuminen ja tutkimustarpeen kasvu. Patologian toteuttama kromosomianalytiikka  sulautui osaksi genetiikan laboratoriota kun saimme v. -85 ensimmäisen sairaalageneetikon, Marketta Kähkösen luotsaamaan kromosomitutkimuksia. Lapsivesi- ja lymfosyyttinäytteiden rinnalle tulivat istukka- ja luuydinnäytetutkimukset. Laboratorion kapasiteettia lisäsi Englannista hankittu automaattinen kromosomianalysaattori. Diagnostisiin  DNA-tutkimuksiin päästiin vuotta myöhemmin toisen sairaalageneetikkomme  Robert Winqvistin toimesta. 

Kliininen toiminta – potilaiden ja  perheiden tutkimukset sekä perinnöllisyysneuvonta – alkoi myös hyvissä merkeissä. Yksikön tuloa Ouluun oli  ehditty odottaa, ja yhteistyö eri klinikoiden kanssa sujui kitkatta. Tiiveintä yhteistyö oli ehkä naistenklinikan kanssa viikottaisine sikiödiagnostiikkapalavereineen ja sikiön poikkeavien ultraäänilöydösten selvittämisineen. Ensimmäiset työhuoneetkin löytyivät äitiyspoliklinikalta. Lasten poliklinikalla käynnistyivät viikottaiset genetiikan vastaanotot, samoin silmätautien ja neurologian poliklinikoilla. Professori Henrik Forsius oli hyvin  kiinnostunut perinnöllisistä silmätaudeista ja hän oli henkilökohtaisesti mukana tutkimassa silmäpotilaita. Foniatrian osaston kanssa käynnistyi yhteistyö, missä kollegoiden kanssa viikottain pohdittiin ja tutkittiin ongelmatapauksia. Myöhemmin käynnistyivät yhteisprojektit sisätautien endokrinologian yksikön kanssa MEN1-sairauden, sekä kirurgian klinikan kanssa perinnöllisen paksunsuolen syövän sukujen riskihenkilöiden tunnistamiseksi ja hoitamiseksi.

Halusimme tarjota genetiikan palveluita tasapuolisesti kaikkien erikoisalojen ja ikäryhmien potilaille. Tavoitteena oli myös, että OYKS:iin muista syistä tulevien potilaidenkin geneettiset  ongelmat osattaisiin tunnistaa ja että heidät ohjattaisiin tutkimuksen ja neuvonnan piiriin. Tässä varmaan vähitellen onnistuttiinkin, vaikka joidenkin tautien, kuten esimerkiksi familiaalisen hyperkolesterolemian kohdalla ei paljoa edistytty.  Perinnöllisyyslääkärin tehtävänä oli toimia oman alansa konsulttina, ja  potilaan muu tutkiminen ja hoito jäivät hoitavan lääkärin vastuulle.

Koulutusta järjestimme monin tavoin. Luentojen ja alueellisten koulutuspäivien lisäksi vierailimme  eri klinikoiden viikkomeetingeissä tai koulutusohjelmissa kertomassa ajankohtaisista asioista. Paras tapa taisi  kuitenkin olla potilaskohtainen työskentely hoitavien lääkäreiden kanssa, missä he saivat käytännön kokemusta perinnöllisyyslääketieteen toimista ja mahdollisuuksista. 

Perinnöllisyyslääketieteen klinikka vastasi siis koko pohjois-Suomen alueesta, jossa tuolloin asui yhteensä yli 700 000  ihmistä. Alue oli laaja ja matkat pitkiä ja satelliittipoliklinikka-  toiminnan aloittaminen tuntui houkuttelevalta. Alueen keskussairaalat ja kehitysvammaisten hoitolaitokset olivat kiinnostuneita, kun käynnit luvattiin tehdä virkatyönä, eikä ylimääräisiä kustannuksia tulisi. Käynnit aloitettiin v. -84, ensin kahdesti vuodessa alueen neljässä keskussairaalassa Kajaanissa, Kemissä, Kokkolassa ja Rovaniemellä. Meillä oli tuolloin  kaksi sairaanhoitajaa, Liisa Ukkola ja Marja-Liisa Niinimaa, joiden autoilla matkat tehtiin. Myöhemmin kohteiksi tulivat Kolpeneen keskuslaitos Rovaniemellä, Kainuun keskuslaitos Kajaanissa ja Kokkolan kehityspoliklinikka. V. -86 saimme tiimiimme apulaislääkärin, Aki Mustosen,  ja hänen kanssaan jatkoimme käyntejä  suunnilleen kerran kuukaudessa.

Satelliittipoliklinikat tietysti helpottivat potilaiden ja perheiden pääsyä perinnöllisyysneuvonnan piiriin. Meitä ne auttoivat tutustumaan alueen sairaaloihin ja lääkäreihin, ja niiden avulla verkostoiduimme.

Perinnöllisyysneuvonnan toteuttamisella hoitoprosessina oli  suuri vaikutus sekä potilas- että  että myös työtyytyväisyyteen. Meidän yksikössämme se oli mahdollista kiitos sairaanhoitajiemme, jotka olivat kiinnostuneita perinnöllisyysneuvonnan kehittämisestä hoitotyönä. Käytännössä tämä merkitsi työnjakoa lääkärien ja hoitajien kesken. Hoitajien käsissä oli suunnittelupalaverin jälkeinen tutustuminen potilaan ongelmiin, sukutietoihin sekä haastatteleminen ennen lääkärin tapaamista. Tämän jälkeenkin hoitajilla oli mahdollisuus keskustella neuvonnasta ja suunnitella perhettä auttavia jatkokäyntejä esimerkiksi sosiaalityöntekijän, sairaalapsykologin tai sairaalateologin kanssa. Lääkärin tehtävinä puolestaan olivat diagnostiikka ja varsinainen perinnöllisyysneuvonta, sekä tietysti potilaan seuranta yhdessä tiimin kanssa. Käytännössä järjestely merkitsi sitä, että poliklinikkakäynneistä tuli melko pitkiä, mutta samalla sellaisia missä ihmiset saivat rauhassa keskustella tilanteestaan. Kun perinnöllisen syövän neuvontaprojektit alkoivat, saimme kolmannen sairaanhoitajan, Riitta Mattlarin avuksemme.

JM:  Syöpägenetiikan tulo kliiniseen genetiikkaan oli varmaan aika iso asia silloin 90-luvun loppupuolella? 

JL: Niin, se tuli itse asiassa kuvioihin jo vähän varhaisemmin sillä sairaalageneetikkomme Robert Winqvistin tutkimusintresseissä oli rintasyövän geenivirheiden tunnistaminen. Se merkitsi, että kun neuvontaprojektiin ryhdyttiin,  rintasyövän geenivirheet voitiin tunnistaa omassa laboratoriossa. Paksunsuolen syövän DNA-tutkimukset tehtiin aluksi muualla. Kuitenkin 90-luvun lopulla ilmoitimme julkisesti  haluavamme auttaa perinnöllisen syövän riskihenkilöiden tunnistamisessa, mikä helpottaisi kasvainten varhaista tunnistamista. Yhteydenottoja tuli sitten yllättäen 200-300, mikä merkitsi valtavaa työmäärää poliklinikalle. Sumasta kuitenkin selvittiin. Kun tarve paljastui näin suureksi, se herätti myöskin sairaalan päättäjät ja saimme  kolmannen  sairaanhoitajan lisäksi myös kolmannen lääkärinkin viran ja pääsimme kehittämään klinikkaa taas yhden askeleen eteenpäin. 

JM: No klinikassa koulutettiin useampiakin erikoislääkäreitä vuosien varrella. 

JL:    Kyllä, erikoislääkäreitä tarvittiin, eikä  Suomessa  ollut kovin montaa koulutuspaikkaa. Helsingissä se oli mahdollista Väestöliiton perinnöllisyysklinikalla ja yliopiston yksikössä, vaan en muista mistä vuodesta alkaen. Koulutusvaatimukset oli kuitenkin sovittu ja ne olivat yhtä tiukat kuin minkä tahansa muunkin lääketieteen erikoisalan. Itsekin kuuluin lopputenttien laatijoihin ja tarkastajiin.

Meiltä valmistui ensimmäisenä perinnöllisyyslääkäriksi Aki Mustonen,  joka oli jo kokenut lastentautien erikoislääkäri. Hän työskenteli valmistuttuaan useassakin tehtävässä, mm. Tampereella, mutta tuli takaisin tänne uuteen erikoislääkärin virkaan. Koulutusvirka vapautui aina uusille hakijoille, ja alkuvuosina  valmistuivat Tuija Löppönen, Minna Pöyhönen ja Leila Pajunen. Sinäkin ehdit olla aika pitkään. Ja Outi Vierimaa kouluttautui perinnöllisyyslääkäriksi.

JM: Palaisin vielä tuohon äskeiseen, kun puhuttiin tästä hoitajien tärkeästä roolista, että keitä ne hoitajat olivat? 

JL: Liisa Ukkola, jolla oli sairaanhoitajan ja kätilön koulutus oli ensimmäinen. Hän toimi osastonhoitajana pitkään, ja  vaikutti eniten geneettisen hoitotyön kehittämisessä. Hän myös järjesti koulutusta kansallisella tasolla.  Marja-Liisa Niinimaa vastasi pitkälti sikiödiagnostiikkaan liittyvästä hoitotyöstä, koska hänelläkin oli kätilön koulutus. Riitta Mattlar puolestaan keskittyi mm. kehityshäiriöiden ja lasten perinnöllisten sairauksien neuvonnan hoitotyöhön. Myös perinnöllisen syövän perheiden tutkimisessa ja neuvonnassa oli mukana siihen perehtynyt sairaanhoitaja.

JM:  Olit myös käynnistämässä tämän alan opetusta lääketieteellisessä tiedekunnassa?

JL:   Niin, genetiikan opetus oli pitkään melko satunnaista ja koostui muiden alojen opetukseen sisällytetyistä luennoista, jollaisia itsekin jouduin joskus pitämään. Lääketieteellinen tiedekunta oli kyllä nimennyt jo v. -86  klinikkamme tiedekunnan perinnöllisyyslääketieteen opetus- ja tutkimusyksiköksi, mutta  tuki toimintaamme minimaalisella summalla mikä riitti lähinnä toimistokulujen kattamiseen. Kesti pitkään eli vuoteen -97, ennenkuin tiedekunta hyväksyi kliinisen genetiikan tasavertaiseksi toimijaksi. Siihen ehkä vaikutti se, että erikoislääkärikoulutus  oli keskitetysti siirtynyt tiedekunnan vastuulle.  Myös sillä oli merkitystä, että teimme ahkerasti tutkimustyötä, ja väitöskirjojakin valmistui, mistä yliopistokin sai pisteitä ja taloudellista hyötyä. Myös lääketieteellisen ja kliinisen genetiikan huima kehitys oli varmaan pantu merkille.

Kliininen genetiikka sai tiedekunnan piirissä ikään kuin virallisen statuksen, mikä näkyi pian  monissa asioissa.  Genetiikan opetus pääsi viralliseen asemaan, ja sille raivattiin opetussuunnitelmaan ensi yhden ja sitten kahden viikon jakso,  jolloin luentojen lisäksi voitiin järjestää ryhmäopetusta. Suomenkielinen oppikirjakin oli käytettävissä opiskelua ja tenttimistä varten.  Itse sain nimityksen perinnöllisyyslääketieteen osa-aikaiseksi professoriksi ja pääsin osallistumaan tiedekuntaneuvoston kokouksiin. Jouduin myös vetämään työryhmää, joka teki selvityksen lääketieteellisen genetiikan professuurin tarpeesta Oulun yliopistossa. 

JM: Täällä tehtiin myös aktiivista tutkimustyötä. Ohjasit useampia väitöskirjoja ja käynnistit kansainvälistä yhteistyötäkin. 

JL:   Mahdollisuudet tutkimukseen olivat kyllä hyvät. Varsinaista tutkimushenkilöstöä ei tosin ollut, mutta mielenkiintoisia tutkimuskohteita riitti ja joistakin näistä syntyi omia tutkimusprojekteja. Tietoa pyrittiin useimmiten hakemaan harvinaisten oireistojen syntymekanismeista, diagnostiikasta ja esiintymisestä. Kromosomitutkimukset voitiin tehdä omassa laboratoriossa, ja DNA-menetelmien tulo avasi tien geenisairauksien diagnostiikkaan. Tutkimusaktiviteettia  lisäsi yhteistyö muiden klinikoiden ja laboratorioiden, myös kansainvälisten, kanssa.

Meille osoittautui  erittäin hedelmälliseksi yhteistyö Oulun yliopiston perinnöllisyystieteen laitoksen kanssa. Professori Seppo Lakovaaran oppilaista useat halusivat perehtyä ihmisgenetiikkaan ja heille järjestettiin tilaisuus tehdä pro gradu-työnsä genetiikan laboratoriossa. Monet heistä liittyivät Winqvistin rintasyöpäprojektiin ja ja jatkoivat tutkimusta väitöskirjaan saakka. 

Poliklinikan projekteihin tuli ensin mukaan Marja-Leena Väisänen, joka kehitti fragiili-X-oireyhtymän DNA-diagnostiikkaa ja jatkoi pohjois-suomalaisten sukujen tutkimista, minkä Riitta Herva oli aloittanut. Hän myös väitteli aiheesta.  Hanna-Leena Kokkosen väitöskirja-aiheena oli Prader-Willi- ja Angelman-oireyhtymien geneettiset muutokset  ja niissä esiintyvä geneettinen leimautuminen. Soili Kytölä tutki puolestaan MEN1-oireyhtymää ja sen  molekyyligenetiikkaa. Lääkäreistämme  Minna Pöyhösen aiheena oli neurofibromatoosin esiintyminen ja kliininen kuva. Muiden klinikoiden lääkäreistä neurologi Peter Baumanin väitöskirja käsitteli kongenitaali myotoniaa ja radiologi Eeva-Liisa Leistin työ neurofibromatoosin radiologiaa.  Aiheet siis vaihtelivat.

Yhden uuden suomalaisen tautiperinnön taudinkin kuvasimme yhdessä kajaanilaisen lastenneurologin Aune Hirvasniemen kanssa. Hän oli pitkään seurannut ja hoitanut kainuulaisia potilaita ja perheitä, jotka sairastivat epätavallista epilepsiaa jossa taudinkuva muuttui iän mukana ja joka johti myöhemmin kehitysvammaisuuteen ja neurologisiin oireisiin. Aloin tavata perheitä satelliittipolinikkakäyntien yhteydessä, ja pian meille selvisi että kyseessä on oma sairautensa eikä esimerkiksi lääkityksen aiheuttama tila. Sukututkimukset vahvistivat näkemystä ja raportoimme sairauden v. -91. Hirvasniemi väitteli myöhemmin sairaudesta, jota oli alettu  kutsua  Pohjoisen epilepsiaksi.

JM: Entä kansainvälinen yhteistyö? 

JL:  Rintasyöpäprojektin tutkijat olivat hyvinkin tiiviissä yhteistyössä kansainvälisiin tutkijoihin. Poliklinikan projekteissa se oli sattumanvaraisempaa ja projektikohtaista. Esimerkiksi MEN1-tutkimukset olivat osittain osa suurehkoa kansainvälistä konsortiumia, mikä tarjosi mahdollisuuden lähempäänkin yhteistyöhön. Yhteistyötä syntyi kuitenkin helposti  yksittäisenkin potilaan ongelmia ratkottaessa,  jos tarvittiin vaikka DNA-tutkimuksia joita omassa laboratoriossa ei ollut. Ulkomaiset tutkijat olivat kiinnostuneita keräämään tietoja harvinaisista taudeista ja tarjosivat kernaasti apuaan.

Suomalaisen tautiperinnön nonketoottinen hyperglysinemia käy hyvin esimerkistä. Tautia tutkinut lastenlääkäri Lennart von Wendt oli Oulusta pois muuttaessaan testamentannut perheaineistonsa perinnöllisyyspoliklinikalle, ja siihen kuului kontakti japanilaiseen glysiini- aineenvaihdunnan tutkijaan  Shigeo Kureen.  Hän  auttoi  meitä mm. istukkanäytteiden entsyymi- ja  DNA-tutkimuksissa, jos raskauksissa oli syytä epäillä sikiön sairastumista. Muistan kuinka pikkuruinen näyte lähetettiin aina valtavassa kuivajäitä täynnä olevassa laatikossa Sendaihin saakka tutkittavaksi.  Yhteistyö ja tutkimukset  jatkuivat vuosia ja johtivat myös yhteisiin julkaisuihin sekä vierailuihin puolin ja toisin.

JM: Löysit joitakin yhtymäkohtia pohjois-ruotsalaisten tai pohjois-norjalaisten kollegoittemme kanssa?

JL:   Olin jossain kokouksessa tutustunut  ruotsalaiseen kollegaan Gösta Holmgreniin, joka oli Uumajan yliopistosairaalan genetiikan yksikön esimies. Olimme kumpikin kiinnostuneita alueittemme geneettisistä sairauksista sekä kliinisen genetiikan järjestämisestä alueellisena toimintana. He olivat paljon pidemmällä väestön geneettisen rakenteen ymmärtämisessä ja mm. Lars Beckman oli tutkinut geneettisten markkereiden avulla suomalaisperäisen väestön esiintymistä pohjois-Ruotsissa.  Kiinnostavaa oli, että kun suomalaisen tautiperinnön taudit olivat tyypillisesti peittyvästi periytyviä, pohjois-Ruotsissa ne olivat enemmänkin vallitsevasti periytyviä. Hänen yksikkönsä henkilökunta vieraili Oulussa, ja me myöhemmin Uumajassa tutustumassa toistemme fasiliteetteihin ja tapaan toimia. Tromssassa Norjassa oli myös kliinisen genetiikan yksikkö, jonka ylilääkärinä oli tanskalainen Lisbeth Tranebjaerg. Aloimme kolmistaan järjestää vuorotellen  pohjoisen kalottialueen kliinisen genetiikan tieteellisiä kokouksia, jotka olivat  tosi kiinnostavia. Varsinaista tutkimustyötä emme saaneet aikaiseksi, sensijaan pohjoisen Fenno-Skandian väestön piirteet,  mm. suomalaisten ja saamelaisten osuus siinä, ja geneettiset sairaudet tulivat tutuiksi. 

Henkilökohtaisilla kontakteilla ja muiden työhön tutustumisella oli merkitystä. Olin nähnyt sen  omalta kohdaltani jo Yhdysvalloissa, ja kun 80-luvulla pääsin stipendin turvin vierailemaan  Lontoon, Glasgown, Manchesterin sekä Cardiffin kliinisen genetiikan yksiköissä. Uumajan ja Tromssan  vierailuilla myös klinikkamme muut ihmiset pääsivät tapaamaan kollegoitaan, ja tieteellisissä kokouksissa nuoremmatkin lääkärit ja tutkijat esittelemään tutkimustensa tuloksia.

JM:  Jos ajatellaan koko sinun uraasi niin genetiikka kehittyi sinä aikana valtavan paljon. Jos katsoo taaksepäin niin voiko sanoa, että oli jotakin mitä olisi hyvä tehdä toisin tai jotakin mihin olet ollut erityisen tyytyväinen? 

JL:  Tätä en  kyllä juurikaan miettinyt. Se on selvää, että tyytyväinen olen monista asioista, jotka ovat liittyneet koulutukseeni tai  työhöni liittyviin valintoihin. Olen iloinen, että minulla oli mahdollisuus kouluttautua lastenlääkäriksi ja viettää myös muutama vuosi kehitysvammalaitoksen lääkärinä, koska sain paljoa kokemusta sairauksista, potilaista ja heidän perheistään.  Genetiikoksi kouluttautumisessa taas olin iloinen siitä, että hain lisäopetusta luonnontieteiden puolelta, koska se avarsi paljon käsityksiäni perinnöllisyyden mekanismeista ja lisäsi mielenkiintoani alaan. Kliinisen genetiikan oppimiseen ei minulle varmaan olisi ollut parempaa paikkaa kuin Los Angelesin klinikka Yhdysvalloissa. Sieltä sain uusimmat opit ja näkemyksen siitä, miten genetiikka toimisi sujuvasti suuren monialaisen yliopistosairaalan osana. Ja pohjois-Suomessa olin tietysti iloinen siitä, että kliininen genetiikka otettiin hyvin vastaan ja että klinikkamme pystyi toimimaan sunnitellulla tavalla.

En olisi varmaan tehnyt mitään asiaa toisin, joitakin asioita olisi ehkä voinut tehdä paremmin. Kun tavoitteena on ollut palveluiden tarjoaminen kaikille, se on merkinnyt kiinnostuksen hajoittamista useille eri tahoille. Toisaalta minulta ei olisi sujunut kovin hyvin keskittyminen vain johonkin omaan intressialueeseen ja siinä ehkä parempien tuloksien saaminen. 

JM: Kun sinulla on pitkä kokemus kliinisestä genetiikasta ja olet ollut mukana tosiaan jo -80 – -90 luvulla kansainvälisissäkin piireissä miettimässä näitä asioita, niin onko jotain mitä haluaisit sanoa terveisiä tai neuvoja nykyisille tai tuleville perinnöllisyyslääkäreille?

JL:  Monet asiat kuten koulutus ja työskentelymahdollisuudet ovat luonnollisesti paljon paremmalla tolalla kuin vaikkapa 80-luvulla. Myös lääkärikunnan genetiikan osaaminen on lisääntynyt. Genetiikan palveluita sekä käytetään enemmän ja  myös sovelletaan  itse esim. sairauksien DNA-diagnostiikassa. Genomiikan mukaan tulo on tuonut palveluihin lisäksi  aivan uuden ulottuvuuden.

Minua  on kiinnostanut erityisesti geneettisen tiedon luonne ja mitä se merkitsee yksilölle tai sitä tutkivalle ja potilasta hoitavalle lääkärille. Perimän muutos tai erityispiirre on henkilöä pysyvästi karakterisoiva ominaisuus  ja se  joko on saatu vanhemmalta tai, uuden mutaation tapauksessa, se ainakin voi periytyä eteenpäin. DNA-muutos ei siten koskaan, hankittuja mutaatioita lukuunottamatta, kosketa pelkästään tutkittavaa henkilöä vaan aina myös perhettä ja usein sukua laajemminkin. Siten ensimmäinen kysymys on, mikä on lääkärin vastuu kun hän tunnistaa perinnöllisen tautigeenin. Riittääkö hänelle potilaan tutkiminen ja neuvominen, vai tuleeko hänen ajatella sukulaisten riskejä ja ulottaa tutkimukset ja neuvonta laajemmalle sukuun?  Eli, onko lääkärin potilaana yksilö tai perhe/suku?

Toinen ongelma, joka on edelliseen kytköksissä, on yksilönsuoja. Lähtökohtaisesti geenitieto on rajattu vain asianomaisen itsensä käyttöön, mikä  suojaa häntä vaikkapa diskriminoinnilta esimerkiksi työpaikkaa tai vakuutusta hakiessa. Siten löydöksestä ei voi ilmoitella muille noin vain, vaan aina tarvitaan  asianomaisen oma suostumus. Luvan tulee olla myös informoitu, ts. henkilön tulee tietää mihin hän suostumuksensa antaa. Sairausgeenien kohdalla perinnöllisyysneuvonta ja tutkimukset kohdistuivatkin yhteen sairauteen/geeniin, ei sairauksiin tai geenivirheisiin yleensä. Myös lähisukulaisten tutkimuksissa tarvitaan sekä  potilaan lupa että myös  apua  tutkimuksista heille kertomisessa.  Meillä viesti kulki aina potilasperheen välityksellä, ei koskaan kirjeitse tai puhelimitse. 

Kolmas ongelma liittyy siihen, että kun geenimuutos voi ennustaa sairastumista vakavaankin sairauteen,  kaikki eivät halua riskiänsä tietää. On eettisesti kyseenalaista saattaa ihminen yllättäen tilanteeseen missä tällainen tieto hänelle annetaan. Näin voi käydä vaikkapa väestötutkimuksissa, jos henkilöille välitetään tieto tutkimuksissa havaituista yllätyksellisistä geenivirheistä tai sairastumista ennustavista muista DNA-löydöksistä. Tämä on vältettävissä ennen näytteen ottoa annettavan perinnöllisyysneuvonnan avulla, minkä jälkeen on myös mahdollisuus kieltäytyä testaamisesta. Esimerkkinä geenitiedon merkityksestä ihmiselle muistan kaksi Huntigtonin tautiin liittyvää riskiraskautta, joissa  isovanhemmalla oli sairaus ja joissa pariskunnat halusivat tietää sikiön todennäköisyyden sairastua.  Riskissä oleva vanhempi ei kummassakaan tapauksessa kuitenkaan halunnut itseään tutkittavan, ja kun kummassakin sikiön löydös oli normaali jäi vanhemman mahdollisen sairauden riski tuntemattomaksi. Geenitutkimukset ovat siten vapaaehtoisia, tutkittavan tulee saada etukäteen tarvitsemansa tieto eikä niihin pidä voida pakottaa. 

Ehkä DNA-tutkimukset ovat genomisten tutkimusten lisääntyessä tulleet arkisemmiksi, mutta niiden tuoma uusi tieto ei ole muuttanut perinnöllisyysneuvonnan keskeisiä eettisiä periaatteita. Nämä ovat perinnöllisyyslääkärin työn ohjenuoria ja niistä tulisi pitää kiinni.

JM: Onko jotakin muuta mitä haluaisit sanoa tähän haastattelun loppuun?

JL:  Omista työvuosistani on kulunut pitkä aika ja kehitystä on ollut mielenkiintoista seurata. Perinnöllisyyslääketieteen piirissä sai olla mukana nopeasti kehittyvää alaa seuraamassa, eikä nykyisinkään tiedon lisääntyminen näytä olevan  hidastunut, päinvastoin.   

JM: Kiitos haastattelusta!